Maistelusessio luonnon helmassa ja Mallaskuun panimokauppa

Valtatie 19:sta varressa hieman ennen Lapuaa etelästä saavuttaessa vastaan tulee Mallaskuun panimokaupan mainos. Myymälä on auki arkisin klo 9-17. Piti käydä tsekkaamassa. Kapea soratie kiemurtelee ensin metsän keskellä ja lopulta saavutaan panimolle, joka sijaitsee varsin eteläpohjalaisessa ympäristössä maalaistalon pihapiirissä pellon laidassa.

Olimme ainoat asiakkaat. Myynnissä muutama kauppavahvuinen olutlaatu, sekä ainakin kaksi hieman vahvempaa - 6% alkoholia sisältävää -tuotetta. Poimin mukaan muutaman pullon maisteluun.

Tarkkoja muistiinpanoja oluista ei tullut tehtyä, mutta Peltopyy pils oli muistaakseni melko peruskamaa. Samoin Lapua Golden Ale. American Pale Ale ja mukavan savuinen Ol' Smokey olivat sitten jo varsin maistuvia, mutta parhaaksi mieleeni on jäänyt Amber Ale (joska oli toinen näistä 6% vahvuisista), joka grilliruuan kaverina toimi varsin moitteettomasti. Ainakin sitä täytyy ostaa vielä uudestaankin.

Panimokaupan jälkeen siirryimme veneellä mökille, jossa pidimme pienet maistelusessiot. Ensimmäisenä juomana oli Puolasta haalimani The Blogger 2017 Ultra Islay Barrel Aged Salty Kiwi & Cocoa West Coast White Bitter. Tämän sain, kun pyysin kaupan erikoisinta kaljaa. Hieman arvoitukseksi jäi, minkä panimon tuotos oli kyseessä. Alkoholia löytyi hieman reilut 10%. Raatimme huomiot olivat seuraavanlaiset: "Kookos ja viski erottuvat tuoksusta. Maussa suolaa ja savua, mutta tynnyröinti peittää oluen maun. Kiivi, savu ja suolaisuus muodostivat aika kummallisen yhdistelmän. Yksi erikoisimpia koskaan maistamiani oluita." 0,33 pullo neljälle jaettuna oli juuri sopiva maisteluannos. Enempää kukaan raadista ei tätä olisi halunnut juoda. Kertokoon se siitä, kannattaako tätä lähteä Puolasta itselleen hakemaan.

Seuraavaksi vuorossa oli hieman perinteisempää kamaa Rousalin Sälö Weizenin muodossa (epähuomiossa unohdin kuvata oluen). Rousal ei ole mielestäni aiemmin erottunut viikinkibisseä lukuunottamatta juuri edukseen, mutta oli aika testata muuttaisiko tyrnillä maustettu vehnäinen mielipiteeni. Vaan eipä niin päässyt käymään. Tuoksussa samaa maitohappoa, kuin panimon oluissa yleensäkin. Mahtaakohan olla tarkoitusellista. Raati tuomitsi seuraavaa: "Tuoksu ja väri hyviä. Ei syvyyttä. Jälkimaku onneton. Menisi happamasta saisonista". Mitään vehnäoluelle tyypillisiä elementtejä en onnistunut erottamaan, mutta ihan kohtalaisen makuinen juoma kuitenkin.

Seuraavana vuorossa oli sitten Mikkellerin 1000 IBU-tupla-IPA. Oluen laadun kohentuessa raadin kommentit niukkenivat tasolle: "Hedelmäinen tuoksu. Ihanat katkerot". Eipä suu niitä ilmeisesti yli sataa IBU:a maista, mutta kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli onnistunut ja kyseessä taisi olla session paras olut.

Viimeisenä sitten Mathildedalista hankkimani Vimma American Barley Wine. "Hyvä tuoksu, paahteinen. Vivahteikas maku. Ehkä vähän kahvia", oli raadin luonnehdinta. Varsin miellyttävä olut, jossa yhdistyy barleyn winen hedelmäinen makeus sopivan tanakkaan humalointiin.

Ilta jatkui vielä grillauksella ja saunomisella, mutta nautituista juomista ei tullut sen tarkemmin enää muistiinpanoja tehtyä. Seuraavana päivänä reissu tuli päätettyä paikallisen pursiseuran ravintola Paviksella, jossa Skagen toastin kaveriksi tuli tilattua tuopillinen uusikaarlepyyläisen Keppo Bryggerin lageria. Olen jo aiemmin todennut panimon tuotteet varsin kelvolliseksi ja hienolta tämä lagerkin auringon paahtaessa yli 30 asteen voimalla maistui varjoisalla terassilla nautittuna. Hieno lopetus reissulle.

Stoutia Mathildedalissa ja viikinkiolutta Rosalassa

Alkoholilain uudistuksen myötä Mathildedalin kyläpanimon & -leipomon kaupasta sai hankittua myös vahvempia oluita. Ensimmäisenä niistä testiin päätyi Seppä-nimeä kantava stout. Alkoholia 7%. Väriltään olut on pikimusta. Suklaata ja paahteista mallasta. Ehkä hiven savuakin. Melko täyteläinen, mutta ei mikään paksu liemi sentään. Ei ehkä aivan täydellinen stout minun makuuni, mutta varsin hyvä kuitenkin.

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Kasnäsiä ja sieltä veneellä kohti Bengtskärin majakkaa. Noin puolen tunnin merimatkan jälkeen pysähdyimme kuitenkin ensin Rosalassa viikinkeskuksessa. Paikka on ilmeisesti toiminut viikinkien pysähdyspaikkana matkalla Venäjän suurille joille.

Viikinkikeskukseen oli rakennettu mm. kopio päällikön majasta. Ruokapöytien taakse viikingit olivat fiksusti asetelleet sängyt, joille väsyneet juhlijat saattoivat kellahtaa unille keräämään voimia päiväkausia kestäneissä juomingeissa. Me jouduimme tyytyä pelkään lounaaseen, mutta paikassa oli sentään saatavilla Rousalsin panimon ilmeisesti varsin autenttisella reseptillä valmistettua Viking Wheat Alea. Kovin tarkkoja muistiinpanoja en tullut tehneeksi, mutta ilmeisesti jonkinlainen gruit tämä on (humalaa viikingeillä tuskin käytössään oli ja väittäisin ettei sitä tässäkään oluessa ollut). Olut on ehkä aavistuksen hapan, mutta raikas. Mausteita lienee humaloinnin korvaajana käytetty, mutta en jaksanut alkaa yrittää analysoida mitä ne ehkä olisivat voineet olla. Mielenkiintoinen olut joka tapauksessa.

Viikinkikeskuksen jälkeen edessä oli vielä kolmen vartin merimatka ulkomerellä sijaitsevalla luodolle rakennetulle Bengtskärin majakalle. Sää oli varsin tyyni ja aurinkoinen. Yöpyminen majakassa oli hieno kokemus ja paikan ruoka ansaitsee erityismainnan. Majoitustilat olivat myös varsin tilavat majaksi, mutta luodolla onkin enimmillään asunut yli 30 ennen toista maailmansotaa.

Majakan ravintolasta oli saatavilla myös paria olutta. Karhun tai vastaaan lisäksi tarjollla oli Rousalin Örö pale alea. Varsin kivasti se muistaakseni sopi yhteen kalapöydn antimien kanssa, vaikka minkäänlaisia muistiinpanoja en jaksanutkaan tehdä. Illalla päätin vielä sinittellä valveilla auringonlaskuun saakka ja käydä katsomassa sen majakan tornista. Harvoin sitä näin hienolta paikalta pääsee ihailemaan.

Paluu Mathildedaliin osa 2

Maanantai valkeni sunnuntaita pilvisempänä. Aamulenkillä tuli scoutattua sopivia tulentekopaikkoja pienelle luotoretkelle jälkikasvun kanssa. Valitettavasti puuvaraston ampiaispesä jäi huomaamatta. Jostain kumman syystä pörriäiset valitsivat ensimmäiseksi hyökkäyskohteeksi vasemman nilkkani. Ehkä ihan hyvä kuitenkin niin, sillä selvisin välikohtuksesta parilla pistolla.

Myrkytysyrityksestä selvittyäni alkoi tietysti tehdä mieli olutta. Onneksi kyläpanimo oli lähellä. Lähistöllä ollut kauppa-autokin tuli tsekattua, mutta siellä myynnissä oli lähinnä vain Olvin tuotteita.

Päivän ensimmäisenä maistelujuomana sai kuitenkin oluen sijaan toimia koivunmahlasta ja inkivääristä valmistettu Gingersap-limonadi. Lähinnä erotin mausta inkiväärin. Ihan jees.

Teijo IPA olikin jo viime reissulta tuttu, mutta ajattelin että kyläpanimolta sitä varmaan saa varsin tuoreena. Siinä olinkin oikeassa. Väritykseltään olut oli kirkkaan oranssia. Tuoksussa varsin miellyttävästi karamellia ja sitrusta. Maku ensin sitrushedelmäinen, mallastakin mukana ja elämyksen viimeistelevät kuivat katkerot. Kyseessä on siis varsin oikeaoppinen ja tuore IPA. Kyllähän tämä mielellään juo.

Myös Rousalin panimo tuli jo viime reissulla tutuksi. Chai portterista ei juuri portterille tyypillisiä ominaisuuksia löytänyt, mutta katsotaanpa miten tyrnillä maustettu Själö Weizen suoriutuu testistä. Vaalen oranssi. Tuoksussa tyrniä ja yllättäen myös hapanoluet mieleen tuovaa maitohappoisuutta. Ei ihan perinteinen vehnäoluen tuoksu siis. Maussa happamuus jatkuu. Jonkin verran tyrniäkin on varmasti mukana, mutta eipä sitä happamuuden seasta kovin hyvin erota. Ihan ok hapanolut, mutta en minä tästä vehnäoluelle tyypillisiä piirteitä oikein löydä.

Viimeisenä maisteluun päätyi niin ikään jo viime kesältä tututun Someron panimon Somerolut. Stoutuksi panimo oluttaan kuvailee ja alkoholia löytyy 5,5%. Savua pitäisi myös olla mukana. Mustaa. Tuoksu on melko miedon savuinen. Maussa savuisuutta ja paahteisuutta, sekä hieman myös salmiakkia seuraksi. Humalointiakin hieman. Hieman ehkä kevyeksi tämä stouttina jää, mutta kaiken kaikkiaan varsin kelvollinen olut. Toimii varmasti hyvin ruokajuomana.

 

Paluu Mathildedaliin osa 1

Alkoholilain uudistus konkretisoitui jälleen tänään Mathildedalenin kylänraitille saavuttaessa. Aiemmin niin siisti seutu oli muuttunut kerrassaan hirvittäväksi. Sammuneita - tai edes humalaisia - ihmisiä ei sentään missään näkynyt, muttta kyläpanimon kauppaan oli ilmaantunut saastaisia, yli 4,7% alkoholiprosentin oluita. Mutta edes 5,5% alkoholia ei riittänyt, vaan tyrkyllä oli oluita aina 12 tilavuusprosenttiin saakka. Vähemmästäkin sitä moraali häviää, yhteisö turmeltuu ja haureus lisääntyy.

Kiihkoilut sikseen, mutta täytyy silti todeta että olutharrastajan näkökulmasta lakiuudistus on tehnyt panimovierailuista aavistuksen mielekkäämpiä. Nytkin tarjolla oli ainakin neljää vahvempaa olutta, mitä ei mistään muualta saa. Kriittinen lukija saattaa toki kysyä, että miksei niitä sitten saa muualta, mutta askel nyt kerrallaan tai jotain siihen suuntaan.

Mutta palataanpa paluuseen. Matka Matildaan sujui jo perinteiseksi muodostuneissa merkeissä pitäen sisällään ruuanhankintamatkan Salon Citymarkettiin. Paikassa on myös melko kattava olutvalikoima. Valitettavasti pienpanimotuotteiden hintataso näyttää olevan osin karkaamassa käsistä: kovin montaa Someron panimon olutta ei noin viiden euron kappalehintaan viitsi summassa testiin ostaa. Etenkin kun viime kesänä testatut SOLE - Elinan Aurinkoinen Maissiolut ja  IPA - Iloisen Panimomestarin Ale 4,5% versiona eivät mitään unohtumattomia elämyksiä tarjonneeet. Hyvässä tai pahassa.

Viime kesänä varsin mukavalta maistunut Mathildedalin Rölssikään ei jostain syystä tällä kertaa ilahduttanut juurikaan. Liekö vanhuus iskemässä minuun vai mitä tämä nyt sitten oikein on. Rosmariini tuli ehkä liian vahvasti mausta esiin tai sitten makumieltymykseni ovat vaan vuodessa muuttuneet.

Viime kesänä Kimito Brewing yllätti positiivisesti american red alellaan. Kokemuksesta innostuneena poimin mukaan Bruukki Kiri IPA:n. Olut on ilmeisesti tehty yhteistyössä Bruukki-nimisen ravintolan kanssa.

Kesäillan lämmössä olut kaatui lasiin kauniin oranssina. Jonkin verran sameuttakin oli mukana. Tuoksu parfyymisen eksoottinen. Makupuolelta löytyi ainakin sitrusta ja mallasta ja jonkin verran myös katkeroa. Melko tasapainoinen, muttei mitenkään erityisen raikas olut. Ihan hyvä IPA kuitenkin.

Mathildedalin uusi nykyisen kauppavahvuuden rajoihin menevä Böömi pilsneri päätyi myös lasiini jännittävän Venäjä-Espajan-ottelun virvokkeeksi. Pullossa lukee oluen olevan keittömäskätty. Ei taaskaan mitään hajua mitä se meinaa, mutta otetaanpa selvää. Wikipedia kertoo seuraavaa: "Mäskäyksessä on kaksi päämenetelmää: infuusiomäskäys ja keittomäskäys. Ensimmäisessä koko mäskiä lämmitetään kokonaisuutena, jälkimmäisessä siitä keitetään kerralla pieniä osia, jotka lisätään päämäskiin, ja jotka näin nostavat sen lämpötilaa." Ahaa... Lappo.fi tarkentaa: "Keittomäskäys oli tarpeellinen menetelmä ennen, kun mallas oli huonosti modifioitunutta, mutta nykyään se ei ole enää tarpeellista. Toki monet panimot käyttävät tätä tekniikkaa vieläkin." Ilmeisesti esim. Pilsner Urquell valmistetaankin samaisella menetelmällä, joten jotain hienoa siinä varmasti edelleen on.

Väritykseltään Böömi muistuttaa meripihkaa. Tuoksu on melko maltainen, mutta on sieltä humalointiakin havaittavissa. Makua kuvailisin sanalla täyteläinen. Maltaan makeutta on selvästi mukana, mutta jonkin verran myös humalontia. Mitenkään erityisen kuiva tai katkera tämä olut ei kuitenkaan ole. Maistuva olut, mutta itse pidän ehkä enemmän hieman kuivemmista ja diasetyylia sisältävistä pilseistä. Toisaalta voisin kyllä mieluusti tätä uudelleenkin maistaa.

Krakovan olutkulttuuri osa 1

Kävin reilaamassa Itä-Euroopassa vuonna 2005. Tuolloin aluetta koettelivat hirmuiset helteet ja Puolassa oli pahimmillan yli 40 astetta lämmintä. Ikäihmiset pyörtyilivät kaduilla ja nukkumisesta ei meinannut hostellin dormissa tulla oikein mitään. Vierailu Auschwitzissä on jäänyt mieleen lähinnä hirvittävästä kuumuudesta. Ruokapuolelta mieleen jäi etenkin aamupalana maistunut paikallinen pretzel-tyylinen suolarinkeli obwarzanki. Juomapuolelta vaaleat lagerit maistuivat tuohon aikaan.

Lämmintä oli tälläkin kertaa, kun kaupunkiin suuntasin kongressimatkalle toukokuun lopussa. Onneksi aikaa oli myös muutaman oluen maisteluun. Olin jopa uhrannut matkustusmukavuuttana ottamalla mukaan käsimatkatavaroiden lisäksi ruumaan menevän laukun, johon sitten ostelin muutaman pullon kotiinviemisiksikin.

Ei sen nyt aina tarvitse ihan niin justiin olla...

Olin etukäteen tsekkaillut yhden pienpanimobaarin läheltä Kazimierzissa sijaitsevaa hotelliani. Craftowniassa valikoimaa riitti, mutta melko yllätyksetöntä tarjonta jälleen kerran oli: NEIPA:a, sessio-IPAa, jne. Jonkun paikallisen NEIPA:n muistaakseni nautiskelin. Ihan ok, mutta ei mitään unohtumatonta.

Ensimmäisenä iltana tuli käytyä vielä toisessakin baarissa. Mielenkiintoisesti nimetty PUB Propanga oli sisustutettu varsin hienosti retrotyylin. Olutvalikoima oli varsin suppea, mutta maistui se paikallinen peruslager edelleenkin hyvältä.

Isommatkin Puolan panimot olivat selvästi lähteneet valmistamaan myös hieman erikoisempia oluttyylejä. Ainakin Zywieciltä löytyi mm. niin APA:a, porteria kuin vehnäoluttakin. Kaksi ensinmainittua olivat itse asiassa jopa erittäin hyviä (vehnäolutta en muistaakseni maistanut). Muiden isojen "erikoisuuksia" en maistanut, mutta pari Okocimin radleria taisin jossain välissä siemaista.

Hotellin lähistöllä olisi ollut yksi 24 h vuorokaudessa auki oleva viinakauppa, mutta sieltä tuli haettua ainoastaan vesipullo yhtenä aamuna. Sen sijaan vierailu Regioalne Alkohole -myymälässä oli varsin positiivinen kokemus. Puolalainen asiakaspalvelu sekä kielitaito vaikuttaa kehittyneen 13 vuodessa melkoisesti.

Myymälässä oli varsin kattava valikoima erilaisia oluita sekä vodkia. Puolalaisethan väittävät keksineensä kyseisen juoman ja varsin hyviä tuotteita heiltä löytyykin: ostin pari kahden desin pulloa myyjän hyväksi suosittelemia eikä maussa ollut valittamista.

Myymälästä löytyi myös pariakin eri laatua grodziskieta. Toista olin tosin jo maistanutkin. Myyjä ei meinannut millään uskoa, että ihan suomalaisesta Citymarketistä sitä olin löytänyt. Hienoa kuitenkin, että tämäkin tyyli on nyt uudelleen henkiin herätetty.

Pyysin myös suosituksia hyvistä porttereista. Ensimmäinen suositeltu oli 10% vahvuinen imperial porter, josta ehkä myöhemmin - oluen korkattuani - lisää. Pyysin jotain hieman miedompaa ja sain eteeni 9% alkoholia sisältäneen Porter Warminskin. Valmistaja ilmeisesti Browar Kormoran. Kyseessä olikin sitten yksi parhaista koskaan maistaneistani porttereista.

Myös pari erikoisuutta tarttui mukaan. Niistä ehkä myös myöhemmin lisää.

Kongressikeskuksen liepeillä sijaitsi varsin viihtyisän oloinen craftia tarjoillut T.E.A Time -niminen pubi. Pitihän minun sielläkin poiketa. Valitsin Podgorskie-nimisen oluen, jota hanalätkä mainosti sanoin "Local Ale". Mistään paikallisesta erikoisuudesta ei kuitenkaan ollut kyse vaan tyylinä oli English pale ale. Ilmeisesti humalat tulivat jostain läheltä. Ihan kiva real ale, muttei mitään unohtumatonta.


Kuten jo aiemmin mainitsin niin Auschwitz oli tullut jo aiemmin nähtyä ja Wieliczkan suolakaivosvierailuun aika ei oikein riittänyt. Schindlerin museo oli kuitenkin kävelymatkan päässä ja päätin sitä käydä vilkaisemassa. Tarina lienee kaikille Spielbergin Schindlerin lista -elokuvan nähneille tuttu. Jos et tiedä, niin googleta.

Melkonen turistirysä taisi kuitenkin kyseessä olla. Lippuja myydään ilmeisesti vain rajoitettu määrä ja iltapäivällä sisään ei välttämättä pääse lainkaan. Katselin hetken jonoa ja päätin, etten nyt välttämättä jaksakaan mennä sisällä. Varmaan ihan mielenkiintoinen paikka, mutta säästetään vaikkapa seuraavaan kertaan.

Puolalaiseen keittiöön ei viimeksi tullut kovinkaan syvällisesti tutustuttua, mutta tällä kertaa kongressisämpylöiden lisäksi testattavana oli hotellin aamupala, sekä hieman enemmän fine diningia sisältynyt illallinen keskusaukolla sijaitsevassa Rynek Glownyssa.

Aamupala koostui lähinnä leivistä, juustoista, makkaroista sekä erilaisista majoneesi- tai etikkapohjaisista salaateista. Jostain syystä johonkin oli aina päätetty piilottaa silliä. Välillä sitä löytyi italiansalaatista ja välillä vuonankaalin ja marinoitujen herkkusienten alta. Saattoipa kaverina olla myös suolakurkkuja, sipulia ja paprikaa.

Obwarzankikin maistui kuivemmalta kuin olin muistanut, mutta ehkä otokseni oli vain huono. Myös toista kankea - zapiekankaa tuli testattua. Kyseessä on pikaruoka, joka muistuttaa lähinnä halkaistusta patongista tehtyä pizzaa. Täytteistä löytyy valinnanvaraa. Ihan hyvä snäksi sinällään, mutta ei voita pizzaa.

Jo etukäteen oli ilmoitettu, että illallisella tarjolla on vain valkoviiniä. Chardonnay ja lammas olivat melko erikoinen yhdistelmä, mutta voiton veivät alkupalat: ailliähän sieltä jälleen löytyi punajuurien ja näkkileivän välistä. En kyllä käsitä puolalaisten silli-fetissiä, vaikkei minulla sinällään mitään silliä vastaan olekaan.

Jälkiruuasta ei silliä sentään löytynyt, mutta aika erikoinen yhdistelmä päärynä, suklaakastike ja varsin suolainen sinihomejuustokin olivat. Tai sitten en vaan ymmärrä hienommasta ruuasta yhtään mikään (mikä sekin on ihan mahdollinen vaihtoehto). Yleensä olen aika kaikkiruokainen, mutta tämä ateria ei nyt juurikaan säväyttänyt.

Puitteet olivat kuitenkin kunnossa

Päälimmäiset fiilikset Krakovasta voisi tiivistää niin, että ruoka oli aika pahaa, mutta olutta ja vodkaa puolalaiset osaavat kyllä tehdä. Krakova oli kyllä varsin viehättävä kaupunki ja etenkin Kazimierz oli mukavan nuhjuinen ja elämänmakuinen. Kirjoitussarjan jatko-osissa maistellaankin sitten kotiintuomisia.

Cask-NEIPAA ja Saison Brettiä Cityn sykkeessä

Pikavisiitti Helsinkiin Breedersin keikalle. Ensin pyörähdys Arkadian Alkossa, josta tarttui mukaan jenkkiläisen laatupanimon Boulevardin hyväksi kehuttu Saison Brett. Hintaa 0,75 l pullolla oli hieman reilut 16 euroa, mutta päätin törsätä. Ennen ostoksen korkkaamista oli kuitenkin hetki aikaa poiketa Angleterressä tsekkaamassa cask-valikoima. Enpä ollutkaan hetkeen - itse asiassa moneen kuukauteen - maistanut real alea.

Tarjolla oli Maku Brewingin hieman ehkä ironisesti nimetty Jotain NEIPAa? Nokkelimmat pystynevät päättelään tyylilajin nimen perusteella, joten ei siitä sen enempää. Alkoholia 6,1%. Melko samea olut. Tuoksu ja maku hedelmäisen raikkaita. Katkeroa enemmän, kuin tässä tyylissä yleensä. Aika kaukana tämä on ensimmäisestä noin kymmenen vuotta sitten Lontoossa nauttimastani real alesta. Tarjoilulämpötila tuntuu olevan selvästi viilemäpi ja alkoholiakin on enemmän, kuin perinteisissä britti-aleissa. Hyvä olut, mutta en nyt tiedä toiko tynnyri tähän nyt mitään erityisempää lisää. Vaan tulipa tämäkin harvinaisuus (baari oli kuulemma yhden tynnyrin tätä saanut) nyt testattua ja maistuvaksi todettua.

Seuraavaksi oli sitten aika pistää brettanomyces-saison-mötkö kylmään. Mielestäni en mitenkään erityisesti pulloa matkalla ravistellut tai heiluttanut, mutta varsin aggressiivisesti olut käyttäytyi avaamishetkellä. Korkkia paikallaan pidellyt rautalanka napsahti poikki ja sitä ihmetellessäni korkki sinkoutui hirveällä paineella suoraan kattoon. En muista, että olutpullo olisi koskaan yhtä dramaattisesti auennut (skumpan kanssa niin on joskus kyllä käynyt). Onneksi korkki ei osunut ketään silmään tai muuallekaan.

Kuten olen usein todennut, on saison yksi lempioluttyylejäni. Brettanomycesin lisääminen siihen on kuitenkin hieman kaksipiippuinen juttu. Erityisesti pidempi kypsytys saattaa peittää saisonin ominaispiirteitä jopa liikaakin, mutta toisaalta esimerkiksi Grassrootsin Artic Saison oli varsin loistava esitys, vaikka olin sitä ehtinyt jo jonkin aikaa jääkaapissa hautoa.

Ei tämä Boulevardin Saison Brett nyt missä nimessä huono ollut. Hentoista tallintaustaa löytyi heti jo tuoksusta ja kokonaisuus oli varsin tasapainoinen. Silti sanoisin, että saman panimon Tank 7 Farmhouse Ale on edelleen suosikkini tältä firmalta. En nyt ihan takuuseen kuitenkaan menisi siitä, ettenkö sokkomaistelussa taipuisi enemmän Saison Brettin kannelle. Jos hinta olisi hieman edullisempi, niin ostaisin varmaan uudestaankin.

Malloracan pienpanimoskeneä haistelemassa

Blogi on ollut reilun puolen vuoden tauolla. Kaikenlaista tekemistä tässä on ollut. Nyt alkamassa olevan kesäloman myötä ajattelin ainakin muutaman päivityksen kirjoittaa. Enempää en tässä vaiheessa uskalla luvata...

Mutta palataanpa ajassa hieman taaksepäin. Pääsiäistä seuraavalla viikolla oli mahdollisuus lähteä käymään jossain vähän kauempanakin. Matkakohteeksi valikoitui suositusten ja kohtuuhintaisten - sekä kestoltaan inhimillisten - lentojen myötä Mallorca. Minulla ei etukäteen ollut mitään tietoa paikallisista pienpanimotuotteista, eivätkä odotukset sen myötä olleet erityisen kovat. Olin mieltänyt Mallorcan enemmänkin viiniseuduksi, eikä mielikuva reissun myötä juuri muuttunut.

Raskaan lennon ja taksimatkan jälkeen kurkkua kuivasi siihen malliin, että hetken vuokrakämppää ihasteltuani päätin istahtaa takapihalle sitruunapuun varjoon ja korkata lentokentän kaupasta mukaan tarttuneen tutun ja turvallisen San Miguelin. Yllättävän raikkaalta ja tasapainoiselta se ainakin sillä hetkellä vaikutti. Liekö ympäristölläkin ollut asiaan vaikutusta.

Saavuimme Palma de Mallorca pitkäperjantaina ja pientä jännitystä aiheutti se mahtaako kaupungissa olla juuri mikään auki. Lauantaina osa kaupoista oli hetken auki, mutta muutoin isommista liikkeistä auki oli lähinnä vain keskustan El Corte Inges, jossa sielläkin oli toki varsin edustava valikoima ruokaa ja juomaa sekä kaikenlaista muutakin.

Bongasin El Corte Inglesistä pullon vanhaa suosikkilikööriäni Pacharania (tai Patxarania, kuten sitä myös näkee kirjoitettavan). Edellisestä kohtaamisesta olikin vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kyseessä on Baskimaasta kotoisin oleva juoma, jonka valmistuksessa käytetään muistaakseni oratuomen marjoja sekä anista. Maku istuu täydellisesti yhteen sikarin kanssa, mutta maistuu se minulle muutoinkin.

Jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin suurin osa ihmisistä, joille olen kyseisestä herkkua tarjonnut, ei ole sille lämmennyt. Makua on luonnehdittu mm. yskänlääkemäiseksi. En muista koskaan noin herkullista yskänlääkettä maistaneeni. Sääli ettei juomaa juuri Espanjan ulkopuolella näy. El Corte Inglesistä sai muuten useampaakin eri merkkiä ja ainakaan Zocon ja Beretzkon välillä en makueroja juuri huomannut.

El Corte Inglesissä näytti olevan myynnissä joitain espanjalaisia pienpanimo-oluita, mutta mitään erityisesti mallorcalaista en muista hyllystä löytäneeni. Sen sijaan Santa Catalinan torin vieressä sijaitseva del Món beershop tarjosi valikoiman myös paikallisia oluita. Tyylejä löytyi melko lailla vakiokattaus eli pale alea, IPA:a, lageria jne.

Tavallaan on hieman tylsää, että pienpanimot ympäri maailmaa yrittävät valmistaa täysin samanlaisia oluita. Ja vielä tylsempää on, ettei suuri osa panimoista onnistu siinä kovinkaan hyvin. Yritin kysellä myyjältä suosituksia hyvistä paikallisista oluista, mutta hän suositteli lähinnä mannerespanjalaisten panimoiden tuotteita sekä jenkkioluita. Yritin tiedustella uudemman kerran vielä nimenomaan hyvistä mallorcalaisista pienpanimo-oluista. Vastaus oli varsin diplomaattinen: skene on niin kovin nuori täällä. Myöhemmin illalla totesin väitteen todeksi. Mikään summassa valitsemastani muutamasta oluesta ei ollut erityisen onnistunut.

Kaiken kaikkiaan sanoisin ettei Mallorcaa kannata valita matkakohteeksi, mikäli ykkösprioriteetti on laadukas pienpanimo-olut. Google mapsin mukaan pääkaupunki Palmasta löytyy muutama craftia tarjoava baari, mutta ne eivät tällä kertaa kuuluneet reissuni agendaan. Saaren viiniskene vaikutti sen sijaan selvästi mielenkiintoisemmalta ja myös paikalliset liköörit olivat ihan kiinnostavia.

Ulkona tuli viikon aikana syötyä muutamaan kertaan ja paras ateria oli ylivoimaisesti Port de Sollerissa nautittu paella. Toisaalta osa ruuista oli hämmästyttävänkin mauttomia ja saaren erikoisuus sobrasada-makkara ei suuremmin innostanut.

Matkakohteeksi voin Mallorcaa kyllä muutoin suositella. Pääkaupungin lisäksi ainankin Soller oli näkemisen arvoinen, vaikka rautatie ja raitiovaunu melkoisia turistirysiä olivatkin. Saarella vaikutti olevan mielenkiintoisia patikointireittejä, jotka soveltuivat myös juoksulenkillä käymiseeen. Englannilla pärjäsi jopa harmittavan hyvin pikkukyliä myöten ja en päässyt juurikaan harjoittelemaan alkeellista espanjaani. Turisteja oli liikkeellä jo tähän aikaan vuodesta melko paljon, joten voin kuvitella millaista meno on myöhemmin kesällä.

Aikuisten Limsaa

Amundsen Apocalyptic Thunder Juice - NEIPA Norjasta

Oluen tilaamiseen ulkomailta ollessa ainakin vielä toistaiseksi sallittua, pääsen jatkamaan täydellisen New England India Pale Alen - eli tuttavallisemmin NEIPA:n - metsästystä. Tällä kertaa jahtimatka suuntautuu Norjaan. Oslolainen Amundsen Brewery on iloksemme tämän sameahkon humalamehun valmistanut.

"Apocalyptic Thunder Juice is made to be enjoyed as the last beer you will ever have. A celebration to the end of time. The one you have waited your whole life for." Pahaenteistä paatosta... 

"We bring praise to the New England style of IPA in the race for the freshest IPA. We bring you our version, cloudy, dank and juicy. It will make you feel alive as the world is crashing down around you." Mieluusti jatkaisin elämääni tämän nauttimisen jälkeenkin, sillä suuren keskisuomalaisen filosofin ja entisen mäkikotkan sanoin: "Elämä on ihmisen parasta aikaa".

Oluen rakennusosista panimo muuten paljastaa vielä seuraavaa: "Ingredients: water, Pilsener malt, flaked oats, lactose, Mosaic hops, yeast." Itse en onneksi laktoosivaivaa omaa, mutta hieman yllättävää voi sellaisesta kärsivälle olla, että tämmöiseenkin tuotteeseen on laktoosia lisätty. 

Vaikka olut myytiinkin 360-tölkissä, päätin kuitenkin kaataa sen tuoppiin. Keltaisena ja hieman sameana se sinne valui. Seassa näytti olevan hieman suurempaakin partikkelia, mutta mitään mahdottoman paksua mehu ei kuitenkaan ollut. Tuoksu melko greippinen. Mosaicilta olisi voinut odottaa mustikkaakin, muntta sitä en havainnut. En tosin ollut ennen maistamista käytettyjä humaloita selvittänyt.  Thunder Juicen maku on raikas ja sitruksista humalamehuakin on mukana. Lopuksi tarjoillaan vieläpä sopivasti katkeroakin, joten varsin onnistuneena tätä olutta voi pitää. Eikä se onneksi jäänyt edes viimeiseksi juomakseni olueksi.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi päädyin nimittäin korkkaamaan toistamiseen Svaneke Bryghusin Säkkijärven Polkan (jota ilokseni oli vielä pari viikkoa sitten Arkadian Alkon hyllyssä). Edellisessä kerralla olut maistui suorastaan taivaalliselta, mutta epäilin mahtoivatko makuhermoni olla täysin parhaassa terässä. Uusi maistelukierros ei kuitenkaan muuttanut mielipidettäni. Uskomattoman hieman tasapaino paahteisen maltaisuuden ja lakritsin välillä. Yksi parhaiten suuhuni sopivia oluita, mitä olen kohdannut. Kiitos Tanska tästä.

Savukinkkua Saksasta: Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbock

Sama vanha stoori. Työmatka Helsingissä. Aikaa jää parikymmentä minuuttia ennen junan lähtöä. Black Dooriin nopealle.

Suomi 100 juhlan aattona hieman yllättäen hanassa ei ollut mitään juhlateemaan sopivaa real alea. En tosin tiedä mitä se edes olisi ollut, mutta ehkä Malmgård sen olisi saattanut tehdä.

Lohdutukseksi sitten Brauerei Hellerin yhtä nimihirviötä Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbockia. Ja onhan Saksalla toisaalta ollut varsin merkittävä vaikutus siihen, että (hyvin todennäköisesti) pääsemme huomenna juhlimaan maamme 100-vuotista itsenäisyyttä, vaikkei historia sen yhteistyön osilta ehkä täysin kunniakas olekaan.

Urbockin sukulaista Märzenia Alkossakin taitaa olla jatkuvasti saatavilla. Urbock on kuitenkin hieman eri tavaraa: "A smoked bock beer for Bamberg’s strong beer season (October through December). Matured for months in ancient rock-cellars underneath Bamberg and tapped freshly from the oakwood cask. Similar to, but much bigger than the classic Maerzen style". 

Maku ja tuoksu ovat äärimmäisen kinkkuisen savuisia. Lisäksi mukana on melko tuhdisti maltaisuutta. Savuoluiden klassikko. Oikeutetusti. 

Hyvää Suomen satavuotisitsenäisyyspäivää!

Jouluolutta Tanskasta: Humleland JuleSæsonen

Oulun reissun jälkeen taisi iskeä jonkinlainen tilapäinen kyllästyminen olueen. Kiireisen työviikon jälkeen huomasin janon kuitenkin jälleen kasvaneen sen verran mittavaksi, että katsoin aiheelliseksi korkata tanskalaisen mikropanimo (jos nyt tanskaa oikein ymmärsin, niin panimolla on yksi 400 litran keittoastia ja neljä 570 litran käymisastiaa. on kuitenkin hyvin mahdollista, etten ihan täysin oikein ymmärtänyt) Humlelandin JuleSæsonenin.

Kyseessä on kuusenkerkällä maustettu, peräti 11% alkoholia sisältävä saison. Kuulostaa hieman erikoiselta. Tuoksu on kuitenkin yllättävänkin perinteisen belgihiivainen. Maussa alkoholi näyttelee aika suurta osaa, mikä ei oluen vahvuus huomioiden ole mitenkään erityisen yllättävää. Pippuriakin on asiaan kuuluvasti mukana. Suutuntuma on pehmeä. Suuhun jää jotenkin hieman voin mieleen tuova fiilis. Jälkimaku on hapan. Kuusenkerkkää en erityisesti havaitse, mitä en välttämättä kuitenkaan pidä suurena virheenä.

Mitähän tästä nyt sitten sanoisi. Mielenkiintoinen kokeilu, mutta minulle ei ihan auennut miksi tästä oli pitänyt tehdä näin vahvaa? Kuuluuko se jouluoluen ominaisuuksiin Tanskassa? Suomessahan jouluoluet ovat usein jostain syystä wieniläistyyppisiä lagereita.

Olutta Oulussa vol 2

Viikonloppu sujahti ohitse hetkessä vanhoja tuttuja nähdessä. Tuli siinä muutama olutkin maisteltua. Ensimmäinen olut tuli tosin itseasiassa nautittua viikon puolivälissä kotosalla tuoreesta oluttoimituksesta. Tilailin nimittäin Boxbeersiltä muutaman jouluoluen, sekä pari muuta kiinnostavaa olusta.

Hampurista kotoisin oleva Buddelship Brauerei oli valmistanut iloksemme hieman erikoisesti nimetyn Mr. B NEIPAn. Vaikka kuvassa olut näyttääkin melko oranssilta, oli se oikeasti keltaista ja asiaankuuluvan sameaa. Tuoksussa runsaasti sitrusta. Maku mehuinen, sitruunamäntysuopaa on tähänkin lorahtanut mukaan. Keskivahvat katkerot. Voisi olla aavistuksen raikkaampikin, mutta muutoin ihan ok.

Perjantana ennen junaan hyppäämistä ehdin käväistä myöhäisellä lounaalla Telakalla. Palanpainikkeeksi pieni annos Telakka IPA:a. Kovin tarkkoja arvioita ei mistään reissulla nautitusta oluesta tullut tehtyä, mutta tämä ensimmäinen oli mielestäni aika tyylipuhdas - joskin ehkä aavistuksen tylsä - perus-IPA kohtuullisen runsailla katkeroilla. En heti huomannut katsoa lätkästä, minkä panimon valmistamana olut oli ja epäilin aluksi Pyynikkiä, mutta Mallaskoskihan tämän takana oikeasti oli.

VR:n ravintolavaunu ei suurempia olutyllätyksiä tarjonnut. Julisteessa mainostetut Mallaskosken oluetkin olivat loppu, joten ainoa järjellinen vaihtoehto hana-lagerin lisäksi oli Kukko Ale. Tyylilajina kai amber ale. VR:n versio taisi sentään olla 5,0% vahvuista, joka ainakin arvosteluiden perusteella voittaa aika selvästi oluen ensimmäisen 4,3% maitokauppaversion. Karamellia ja ruohoa sekä Laitilan talonmakua - eli metallia - oluesta muistaakseni löytyi. Paremman puutteessa menetteli.

Oulussa suuntasimme jo viime kerralla loistavaksi olutbaariksi todettuun Roostersin syömään. Ruokajuomaksi olin suunnitellut nettisivujen perusteella ottavani jotain sellaista mielenkiintoista olutta, jota baarin valikoimassa ei enää siinä vaiheessa ollutkaan. Tiedustelin baarimikolta mehuista IPA:a ja ennen kuin ehdin kommentoida mitään, olin saanut käteeni pienen maistelulasillisen Cool Headin Over The Galaxies NEIPA:a. Hyvää palvelua ja kiva olut, mutta olin sitä jo aiemmin maistanut ja halusin kokeilla jotain uutta ja paikallista. Toinen suositus oli Rooster Vice Pale Ale. Muistelin sitäkin jo elokuussa juoneeni, mutta hankalan asiakkaan maineen pelossa päädyin sitä silti ottamaan. Itse asiassa aiemmin juomani olut oli kuitenkin Sonnisaaren Boston Vice IPA. Mutta miksi ihmeessä nimetä nämä nyt näin hämäävästi? Etenkin kun Vice Pale Ale on kai oikeasti American Pale Ale. Valmistajana, kukapas muukaan kuin, toinen suuri oululainen: Maistila. Muistiinpanojakaan ei tullut tehtyä, kun luulin tuttua olutta juovani, mutta tyylipuhdas ja nauttimani hampurilaisen makumaailmaan yhteensopiva olut.

Jälkiruuaksi en malttanut olla tilaamatta pientä annoasta Plevnan Siperia Imperial Stout Suomi 100 v juhlapainosta. Sinällään ironista, että kyseisestä olutta en onnistunut aiemmin Tampereelta panimon omasta ravintolasta saamaan. Paahteisuutta edelleenkin, nyt kai myös savua. Ilmeisesti myös tammea. Ei tämä minun suuhuni nyt ehkä aivan maailman paras olut ole, mutta maistuva kuitenkin.

Seuraavaksi sitten kaverin luokse pullo-oluita maistelemaan. Paikallisista uudemmista panimoista testissä oli ensin Ylikylän Antero. Panimo sijaitsee pääministerimme koti-hoodeilla Kempeleessä. Tyylilajina ilmeisesti Kellerbier, joka onkin Suomessa varsin harvinainen olutlaji. Enpä nyt äkkiseltään muista muiden, kuin Nokian panimon sitä valmistavan. BJCP kertoo tyylistä seuraavaa: "Most Pale Kellerbiers are young, unfiltered, unpasteurized versions of Munich Helles beer, although Pils or a different, custom golden lager beer designed specifically for serving young could also be used. The best examples are served only on tap at many of the Munich area brewer ies. Bottled versions are not likely to have the freshness, hop character and young beer notes exhibited by the draft versions." Anteron tuoksussa onkin reilu aavistus pullahiivaa. Sameakin se on. Maku maltainen ja makeahko. Vähän vielä kehittämistä tuntuu kaipaavan tämä tuote ennen maailmavalloitusta, vaikka en nyt tyylilajin paras asiantuntija olekaan.

Seuraavana sitten Finnjävel Hopping Brewstersilta. Kyseessä on ns. gruit eli humalan sijaan maustamiseen on käytetty erityistä mausteseosta. Tapa juontaa juurensa johonkin historian hämäriin, kun humalaa ei kaikkialla ollut saatavilla ja panimoilla oli omia salaisia sekoituksiaan sen tilalta. Finnjävelin salaisuus on muistaakseni puolukka ja lakritsijuuri. Mielenkiintoinen kokeilu ja parempaa kuin pelkäsin, mutta tuskin tulee kuitenkaan toiste juotua.

Illan suurin yllättäjä oli Svaneke Bryghusin valmistama Suomi 100- teemainen Säkkijärven Polkka. Nimi juontaa juurensa suomalaisten repeatilla soittamaan kappaleeseen, jonka tarkoituksena oli estää neuvostoliittolaisten radiomiinojen räjäytys Viipurissa jatkosodan alkupuolella. Huumorimielessä tämä olut tulikin etiketin perusteella sessioon valittua. Tyylilajina kai lähinnä porter. Vehnää ja lakritsia vissiin mukana. Tuossa vaiheessa iltaa olut kuitenkin muodosti täydellisen tasapainon maltaan, paahteisuuden ja alkoholin välille. Harmi, ettei sitä enää ilmeisesti ole Alkosta saatavilla.

Tummien oluiden parissa jatkettiin. Brewfistin Spaghetti Western Imperial Stout piti olla käsittääkseni grappa-tynnereissä kypsytettyä erää, mutta paahteisuuden ja humalan taustalta ei makuaistini enää tynnyriä onnistunut löytämään.  

Hailuotolainen Laakeri yllätti vielä loppuillasta positiivisesti. Panimo kertoo kyseessä olevan miedon ja maukkaan kullankeltaisen helles-tyylisen lagerin. Humalina Saphir ja Smaragd, joiden panimo kertoo olevan uuden sukupolven aromihumalia. Alkoholia 4,3%. Arvostetelukykyni ei ehkä enää ollut parhaassa terässä (vaikka em. olutpullot tulikin jaettua useamman henkilön kanssa), mutta varsin kiva, joskin mieto kotimainen pienpanimo-lager oli kyseessä. Täytyypä yrittää löytää uudemmankin kerran maisteluun.

Westbrook - White Thai: vaaleaa belgiolutta aasilaisittain

Kahdeksan ja puoli tuntia töissä. Ruuhkassa kotiin. Läheiseen K-kauppaan oli saapunut paketti, jossa odotti uusi keittiön lamppu. Ankaraa ruuvailua reilun tunnin ajan. Eihän se siihen lopulta oikein sopinut. Palautuskaavakkeen täyttö edessä. Tässä vaiheessa hermoni tarvitsivat jo asennusoluen, vaikkakin lopputulos ei täysin toivottu ollutkaan.

Olutvarastoni uhkaa hälyttävästi tyhjentyä, mutta onneksi jääkaapista sentään löytyi tämä jo kesällä tilaamani South Carolinassa sijaitsevan Westbrook Brewingin White Thai. Tölkki suosittaa nauttimaan oluen viinilasista, joten sellaisesta sitten.

Kyseessä on belgialaista vehnäoluttyyliä - witbieriä - edustava juoma. Yleensä witbier maustetaan korianterilla ja appelsiininkuorella, mutta Westbrook on suunnannut Kaukoitään ja heittänyt perinteisten maisteiden sijaan keitokseen sitruunaruohoa, inkivääriä ja Nuosevan Auringon Nipponiassa kehitettyä Sorachi Ace-humalaa. Alkomaholia on viisi prosenttiyksikköä.

Tuoksussa on witbierille tyypillisiä belgihiivan käymisaromeita, sitrusta ja mausteita. Maku on raikas ja eroaa jonkin verran tyypillisestä witbieristä: alussa aavistus sitruunaruohoa, sitten hipaisu inkivääriä ja lopussa kevyen kevyet katkerot, sekä tyypillisempää witbierin kuivaa valkopippuria. Yllättävän hento makumaailma kuitenkin kaiken kaikkiaan. Selityskin löytynee tölkin pohjasta: 09/07/16. Vaikka jenkit yleensä ilmoittavatkin kuukaudet ennen päiviä, niin turhan ikääntynyttä tavaraa tämä silti on. Ihan ok silti.

Uuden oluttyylin äärellä? Bärentöter - German Sour Gose Bock

Brauerei Reichenbrand valmistaa maineikasta Original Ritterguts Gosea, yhtä jäljellä olevista alkuperäisistä goseista. Kyseessä ei ole mikään hapanpersikkamangokierrerahka-hassuttelu, vaan aitoa tavaraa. Väite aitoudesta on toki sinällään vaarallinen, koska mitä pidemmälle lähdetään autenttisuutta selvittämään, niin sitä varmempaa on että jossain välissä jokin on muuttunut. Ja sehän toisaalta pitää koko jutun mielenkiintoisena. Mutta goseista puhuttaessa en silti juurikaan jaksa tuhlata aikaani maistettuihin versioihin.

Mutta mikä ihmeen Sour Gose Bock? Annettaan tässä vaiheessa puheenvuoro panimolle: "This is the strong brother of the Ritterguts Gose. The new amber Gose creation is brewed with an opulent malt mixture and refined it with coriander, orange peel, cinnamon and salt. The first batch is now that, in the future more will follow at irregular intervals." Eli kyseessä on hieman vahvempi - 6,6% alkoholia sisältävä - sekä maltaisempi versio perinteisestä gosesta.

Miltä se sitten maistuu? Ennen maistamista tein kuitenkin ehkä täysin mielivaltaiselta vaikuttavan päätöksen nauttia oluen skumppalaista, koska hapanoluet vaan maistuvat (yleensä) hyvältä sillä tavalla nautittuna.

Lasiin olut kaatuu meripihkan ruskeana. Tuoksussa arvioijasta riippuen joko simaista hedelmää tai pilaantunutta mansikkamehua. Maku on maltainen, hapan ja suolainen. Lopetus on varsin kuiva. Kokonaisuus on siis sitä, mitä nimen perusteella odottaa sopiikin. Pidinkö? En tiedä. Ehkä. Mielenkiintoinen ja teknisesti onnistunut olut joka tapauksessa.