Tamperelaisten outo ristisiitos: Cuvee Beké

Missasin täpärästi bussin. Taivaalta alkoi tulla tihkua, joten sain hyvän syyn hakeutua oluen äärelle Gastropub Tuulensuuhun odottamaan seuraavaa bussia. Hanavalikoimasta tuli arvottua belgialaiselta kuulostava Cuvee Beké. Kyseessä on Nordic Brewery Porterin ja Lindemans Oude Lambikin sekoitus. Kuulosti sen verran kummalliselta, että pakko oli testata.

Tuoksu paahteinen ja aavistuksen hapan. Väriä on baarin heikossa valaistuksessa haastavaa arvioida, mutta punaruskeaksi sitä sanoisin. Maku on mielenkiintoinen: ensin jonkin verran paahteinen ja jopa makea, muuttuen sitten happamaksi ja kuivaksi. Aluksi en niin innostunut, mutta lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että ihan ok olut. Ei kuitenkaan mikään tajunnan räjäyttävä.

Konseptina tällainen sekoitus on mielenkiintoinen. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, että menevätkö tässä nyt hyvä portteri ja lambic hukkaan. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään lähteä näitä kahta tyyliä sekoittamaan, mutta yllättävän hyvää tuli. Vähän kuin serkun 7 v synttäreillä, kun keksittiin sekoittaa kokista ja jaffaa. Ja olenhan minäkin kerran sekoittanut vehnäolutta ja saisonia. Antakaamme kaikkien kukkien kukkia vaikka samassa lasissa sitten.

Pubin seinältä bongasin muuten myös mainoksen: Suomi 100 Tampere näkyy myös oluen merkeisssä. Kievari Kahdet Kasvot järjestää joka kuukausi yhden kotimaisen pienpanimon henkilökunnan vetämän oluttastingin kuukauden ensimmäisenä lauantaina klo. 16.00. Seuraavaksi vuorossa on Fat Lizard. Muita mielenkiintoisia olivat heinäkuun Finlandia Sahti, elokuun Kanavan Panimo, syyskuun Kaleva Brewing, lokakuun Maku Brewing, marraskuun Hopping Brewsters ja joulukuun Pyynikin Käsityöläispanimo, eli siis kaikki jäljellä olevat. Täytyy yrittää löytää aikaa ainakin johonkin noista.

Tampereen parasta olutmarkettia metsästämässä osa 1

Markettien olutvalikoimissa on muutamassa vuodessa tapahtunut melkoinen harppaus. Erityisesti kotimaisten pienpanimo-oluiden kohdalla. Vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Pyynikin panimon oluita oli turha isoista ostoskeskuksista etsiä. Jonkin aikaa ainoa paikka niiden ostamiseen olikin Ylöjärvellä Teivon ABC:llä sijaitseva Fröökynän Herkku. Viimeksi reilu kuukausi sitten siellä käväistessäni olutvalikoima oli supistunut ja ilmeisesti myös vaihtuvuus oli melko vähäistä. Asialla on vaikutusta erityisesti IPA:n kanssa. Optimaalisen aromihumalamakuelämyksen saavuttamiseksi oluen tulisi olla mahdollisimman tuoretta.

Yritin etsiä tietoa Tampereen parhaista olutmarketeista netistä. Kovin tuoretta listaa en löytänyt, mutta parin-kolmen vuoden takaisissa listauksissa samat nimet toistuivat. Oli lähdettävä paikan päälle ottamaan selvää nykytilasta.

Ensimmäiseksi matka vei "Kiinan muurin" kupeessa Kalevassa sijaitsevaan pieneen K-Extraan. Muistan, miten kaupan olutvalikoima teki minuun vaikutuksen siellä ensimmäistä kertaa noin 10 vuotta sitten asioidessani. Perinteisten bulkki-lagereiden ja parin tsekkiläisen tumman oluen lisäksi tarjolla oli jo tuolloin erilaisia brittioluita ja varmaan monia muitakin, mutta sen tarkemmin en enää valikoimaa muista. Oli jännittävää käydä katsomassa, miltä tarjonta nykyisin vaikuttaa.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy sisäänkäynnistä oikealla sijaitsevan, ensimmäisenä vastaantulevan pienen jääkaapin sisältöön. Pelkkää bulkkia. Vaan ei pidä antaa sen hämätä, sillä todellinen valikoima löytyy toisesta päästä pienehköä kauppaa. Tarjolla on jokunen kotimainen pienpanimo-olut sekä jonkin verran brittiläistä alea. Pari pulloa belgialaistakin. Seassa yksittäisiä hieman erikoisempiakin. Mitään erityisen harvinaista silmään ei kuitenkaan satu. Hintataso on aika korkea. Ihan ok valikoima, mutta muut ovat kuitenkin ajaneet jo ohitse.

Seuraavana listalla komeilee K-Citymarket Linnainmaa. Siellä en koskaan olekaan aiemmin käynyt. Arkkitehtuurisesti kauppa edustaa samaa tyyliä, kuin muutkin kitumarketit.

Jälleen kerran ensivaikutelmana on bulkkiosasto. Onneksi peräseinältä löytyy varsin kattavasti pienpanimokamaakin.

Aika paljon hyllyssä näyttäisi olevan uusia "trendioluita". Ruotsalainen Beerbliotek on melko vahvasti edustettuna. Tyylillisesti eniten ehkä IPA:a, gosea ja Berliner Weissea.

Hyllyissä on pienet vihreät lätkät indikoimassa uutuuksia. Niitä onkin valikoimassa melko paljon. Melko moni olut on myös tarjouksessa. Ovat ilmeisesti joko lähestymässä parasta ennen -päivää, tai sitten tuotteen vaihtuvuus on muutoin ollut heikkoa. Sinällään en ihmettele. Suhteellisen korkea kynnys lienee poimia ostoskoriin jonkun espanjalaisen tuntemattoman pienpanimon lähes 4 euroa maksavaa lageria. Ainakin itselläni on.

Klassikko-osasto sen sijaan on selvästi rajoitetumpi. Erityisen vähän on tummempia kauppavahvuisia oluita. Valikoimaa olisi ehkä saanut tasapainoisemmaksi lisäämällä muutamia tarkkaan valittuja brittiläisiä portereita sekä myös aleja/bittereitä.

Myöskään esim. Turun Kupittaan tai Lielahden Citymarketeista poiketen valikoimassa ei ole mielenkiintoisia historiallisia perinteisiä oluita tyyliin grozieskieta tai alkuperäistä gosea.

Hintataso on ok ja lisäbonusta on oluthyllyn toisessa päässä sijaitseva jääkaappi, jossa on kylmässä myös muutamia mielenkiintoisia pienpanimo-oluita. Yleensä kylmäsäilytys tuntuu olevan varattu isojen panimoiden kamalle. Erityismainintana vielä Pyynikin kauppavahvuinen Linna Vanilla Stout. Jätin ostamatta, mutta mietin, että mahtoikohan kyseessä olla Papan Vanilla Stoutin miedompi versio.

Seuraava pysähdys vaihteen vuoksi S-ryhmän kaupassa. Kalevan Prisma on joskus tullut vastaan myös olutkauppojen nimiä netistä googlettaessa. Tällä kertaa samassa rakennuksessa sijaitsevan Alkon valikoima vei helposti voiton. Ei Prismankaan valikoima missään nimessä huono ollut, mutta mitään erikoisempaa sieltä ei löytynyt. Kotimaista pienpanimo-olutta melko hyvin saatavilla ja yleisimpiä ulkomaisiakin. Hintataso ok. Kylmässä oli myös melko runsaasti kaikenlaista eli astetta maistuvampi olut on mahdollista ostaa myös heti nautittavaksi.

Sokoksen olutosasto on niin ikään kerännyt kehuja. Yritykseni valokuvata osastolla meneillään ollutta remonttia epäonnistui surkeasti. Joka tapauksessa aiemmin mielenkiintoisempia oluita sisältänyt keskihylly on kokonaan tyhjä. Jäljellä oli kohtuullisen kattavasti isompien panimoiden oluita sekä suomalaista pienpanimotavaraa sieltä tutuimmasta päästä. Mielestäni valikoima oli kuitenkin kokenut selvän inflaation aiempaan verrattuna. Toivottavasti kyseessä oli vain tilapäinen muutostyö.

Viimeisenä kirjoituksen ykkösosassa vuoronsa saa Lielahden Citymarket. Kyseisessä marketissa tulee asioitua melko usein ja saattaapa yhtenä vaikuttimena tähän olla myös varsin asiallinen oluthylly.

Kuten kuvista voi päätellä, en käynyt marketeissa ihan samana päivänä. Lehtikin on jo tässä vaiheessa kauniisti puissa.

Lielahden Citymarketin valikoima on tutustumistani Tampereen marketeista ehkä tasapainoisin. Hyllyyssä on niin kotimaista pienpanimotavaraa, kuin keskieurooppalaista tummempaa olutta, brittiosastoa unohtamatta. Myös alkoholittomia tai matala-alkoholisia oluita löytyy hyvin ja onpa valikoimaan päätynyt mm. loistava Mikkellerin Drink'in In The Sun. Pienenä kritiikkinä mainittakoon kuitenkin se, että suurin osa britti-aleista on suurimpien panimoiden valmistamaa hieman tylsempää tavaraa, mutta on siellä joukossa myös esim. Timothy Taylorin Landlord alea. Aivan halpaa se ei tosin ole: pullo maksaa lähemmäs viisi euroa.  Muutoin hintataso on aika samoissa sfääreissä muidenkin isojen markettien kanssa.

Erikoisuusosastolta mainittakoon ainakin ilahduttavasti hyllyyn paluun tehnyt perinteinen suolalla maustettu saksalainen hapanolut eli Ritterguts Gose. Edullista sekään ei ole, mutta kohtuuden rajoissa silti pysytään. Hyllyssä oli jäljellä edelleen myös pari pulloa belgialaista Bacchus Vlaams Oud Bruinia, joka 4,5% vahvuisena mahtuu maitokaupparajan sisään. Tyylilajinsa parhaimmistoa tämä olut ei välttämättä aivan edusta, mutta niitä parhaita ei taas marketeista tule vahvuutensa vuoksi löytymään.

Markettikierroksen ensimmäisen osan perusteella näyttäisi siis siltä, että Citymarketit hallitsevat melko suvereenisti Tampereen parhaimpien olutkauppojen titteliä. Lielahdessa oli näistä kahdesta parempi valikoima, mutta myös hyväksi tiedetty Turtola on vielä korkkaamatta. Kalevan Prismankin olutvalikoima riittää jo pitkälle, mutta erikoisuuksia tavoittelevan olutmatkailijan se jätti tällä erää kuitenkin aavistuksen kylmäksi. Mikään kauppa (Fröökynän Herkkua lukuun ottamatta) ei vaikuta keskittyneen erityisesti mihinkään tiettyyn osa-alueeseen, vaikka pientä jakoa trenkikkäämpien tyylien (Linnainmaan CM) ja perinteisemmän valikoiman (Lielahden CM) olikin havaittavissa. Osassa kaksi luvassa ainakin Stockmann, pari muuta isompaa markkettia sekä bonuksena yksi pienempi ja syrjässä sijaitsevampi putiikki. Onko sinulla tietoa erityisen hyvästä olutkaupasta Tampereella tai sen välittömässä läheisyydessä? Vinkkaa minullekin niin käyn testaamassa!

Maistossa aavistuksen miedompia janonsamuttajia markettien hyllyiltä

Kevään aikana on tullut maisteltua useampikin hieman miedompi eli kauppavahvuinen olut. Suurinta osaa taitaisi saada kaupasta jopa länsinaapurissakin. Tässä sekalaisia huomioita.

Beerbliotek (olen muuten jostain syystä aiemmin lukenut nimen "Beerbibliotek") on valmistanut 3,5% vahvuiden Citralla ja Mutuekalla humaloidun Session IPA #073:n. Kuten tölkistä voi päätellä, niin Citran osalta sitrunaiset aromit näyttelevät pääosaa. Motueka sen sijaan on itselleni oudonmpi tuttavuus. Kyseessä on Uuden-Seelannin humalalajike, jonka makumaailmaa on luonnehdittu muistuttavan tuoretta limeä.

Lasissa olut on hieman sameaa, meripihkan keltaista. Tuoksussa trooppista hedelmää, etupäässä sitrusta. Suussa olut antaa melko kevyen vaikutelman ja humalankaan aromeja en juuri erota. Katkeroakin on aika niukasti. Seuraavaksi katse hakeutuukin parasta ennen -päivämäärään, joka on 22.6.2017 eli olut saattaa olla jo parhaan teränsä menettänyt. Parhaansa tämä olut kuitenkin yrittää, mutta tällaisenaan ei juuri säväytä. Ehdottomasti haluaisin päästä kuitenkin maistamaan myös tuoreempaa yksilöä.

Seuraavaksi sitten Cool Head Brewn Sour Head Maracuja. Tyylinä välillä jo kuopattu saksalainen hapan vehnäolut Berliner Weisse. Tällä kertaa mukana myös passionhedelmää. Alkoholia 4%. Aavistuksen sameaa, vaaleankeltaista juomaa. Passionhedelmä dominoi tuoksua. Maku hedelmäisen hapan. Hiilihappoja varsin kevyesti. Varsin tasapainoinen ja raikas kesäolut.

Sitten väliin espanjalaista lageria. 8 Trigger on syntynyt yhteistyössä Cervesa Guineun ja Mad Brewingin kanssa. Alkoholia 4,6%. Kysessä ei ole kuitenkaan mikään bulkki-lageri vaan selvästi maistuvampi tapaus: "It is a Hoppy Lager, which integrates Tomahawk, Simcoe & Cascade hops. Moreover, Ahtanum & Simcoe are also used for Dry Hopping", kertovat valmistajat. Lasissa olut on kirkas, oljenkeltainen. Tuoksussa hentoa greippiä ja käpyä. Maku kuiva ja humalan katkeroa on mukana. Ihan ok reilummin humaloitu lager.

Ruotsalaiselta Beerbliotekiltä on lasiin päätynyt toinenkin oluthassuttelu nimeltä Nah... Just Had Some Ice Cream #178. Tyyli on trendikkäästi Berliner Weisse ja mukana myös mustikkaa ja laktoosia. Kuten kuvasta näkyy, niin väri on tummanpunainen ja sameahko. Tuoksu happaman marjainen. Maku on hieman hapan ja aavistus marjaisuutta myös mukana. Luvattua vanilijaa en löydä. Hiilihappoja sen sijaan on. Mitenkään varauksettomasti en tähän olueen tällä kertaa ihastunut. Ei silti huono.

Suomalaisella pienpanimokentällä riittää edelleen myös tulokkaita. Kynnys nostaa ennestään tuntemattoman panimon IPA ostoskoriin alkaa olemaan jo melko suuri. Pari itselleni uutta panimoa läpäisivät kuitenkin seulani oluillaan. Takatalo & Tompurin Kaski kylmäsavulager yllätti positiivisesti. Savuisuus ei ollut liian hallitsevaa ja toi mieleen enemmänkin kesäisen puusaunan, kuin savukinkun. En tätä välttämättä silti savusaunassa joisi, mutta akuuttiin kesänostalgian tarpeeseen erittäin pätevä 4,6% vahvuinen lager. Panimo näyttää sijaitsevan Virolahdelle, joka taas sijaitsee lähellä etelärannikkoa, melko lähellä itärajaa. Nettisivut ovat trendikkään näköiset, mutta aika vähän niiltä varsinaista tietoa löytyi. Ilmeisesti oluen raaka-aineet tulevat omilta tiluksilta, mistä toki plussaa.

Vaasalaisen Bock's Corner Breweryn oluita olen toki nähnyt kaupoissa useasti aiemminkin, mutta muistaakseni en aiemmin ollut niitä maistanut. Nyt saunajuomaksi päätyi Pils. Alkoholia juuri markettiin sallitut 4,7%. Maku maltainen ja aavistuksen jopa makea. Kuitenkin myös tyylilajiiin kuuluvaa rapsakkuutta on mukana ja humalointiakin juuri ja juuri riittävästi. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus taipuu posiitiiviselle puolelle, vaikka prosentti tai puoli lisää vahvuutta saattaisi sitä vielä parantaa.

Lopuksi sitten saksalaista laatua eli Ayingerin Leichte Bräu-Weisse 3,5%. Väri meripihkan samea, kuten kuvasta näkyy. Vaahtoakin kunnolla, niin kuin pitääkin. Tuoksu kohtuullisen mieto, häivähdys banaania ja myös vanilijaa. Maku myös melko mieto, mutta tasapainoinen ja vehnäoluelle tyypillinen. Ei tämä mikään maailman paras weissbier ole, mutta eipä sitä tässä olla yritettykään. "Our goal is to brew a beer with the delicious fruity wheat beer taste and low alcohol", kertoo panimo. Minusta siinä on onnistuttu. Tätä minä joisin, jos jostain syystä joutuisin pärjäämään pelkästään mellan ölin vahvuisella tavaralla.

SOPP Tampere, keskiviikko

"Suuret jonot, pienet portit", ehdittiin Tampereen Suuret oluet, pienet panimot -tapahtuma jo sosiaalisessa mediassa uudelleenkastaa. Saavuin paikalle varttia yli seitsemän ja jonoa oli jo teatterin kulmalle saakka. Keskustorilla oli menossa jokin laulutapahtuma, joka päättyi vasta puolelta. Jono alkoi madella porttia kohti vasta 10 minuuttia ilmoitetun alkamisajankohdan jälkeen. Muutaman kymmenen metrin jonotukseen kului lopulta lähes tunti, josta toki ensimmäisen 15 minuutin aikana kukaan ei vielä päässyt sisään. 

Sisäänpääsyn jälkeen valittavana oli kolmenlaista lasia: 3 euron isoa tuoppia, hieman solakampaa 4 euron hintaista ja pientä maistelulasiakin olisi jostain saanut. Päädyin kuitenkin juomaan pääosin 2 desin annoksia, sillä keskityn IPA-saisoin-linjalle ja niitä on kivempi maistella vähän reilumpina annoksina. Satsasin myös euron hintavampaan tyylikkäämpään lasiin. Oluiden hinnat vaihtelivat parin desin annoksilta 3-4 €. Ennätyksen teki Lapin Voima, joka velotti 2 desistä sahtia 7 euroa.

Pitkä jonotus paahtavassa auringossa oli saanut aikaan melkoisen janon. Suunta kohti Pyynikin ständiä Real alen kiilto silmissä. Vaan eipä sitä ollut vielä keskiviikkona tarjolla. Tänään vasta tulee kuulemma. Lohdutukseksi Summer Pale Alea. 4,9%. Hieman sameaa. Sitrusta. Miedot katkerot. Ei mikään jenkkihumalatykitys. Hyvä kesäjuoma. Voisin ostaa uudestaankin.

Olutlistan ankaraa selausta ja pähkäilyä. Välillä hörppy kaverinkin lasista, jos siellä oli jotain mielenkiintoista. Radbrewn Project 56 kuulosti mielenkiintoista. Vain uusiseelantilaista humalaa. 7,0%. Väri oranssi, tuoksu makea ja jopa marjainen. Maku ei sen sijaan oikein iskenyt. Keskivaiheilla esiin puski jokin leikkimielisesti välioksennukseksi nimeämämme, ilmeisesti humaloinnista johtuva, tunkkaisuus. Jonkin verran katkeroita lopussa. Ei jatkoon. Olin ajatellut testata vielä saman panimon Argusta, mutta jätinkin väliin.

Sitten Iso-Kallan panimon Voodoo IPA. 6,2%. Mainosteksissä Vermont mainittu. Mistään muualta oluesta en sitä kyllä sitten löytänytkään. Kirkas, tuoksussa sitrusta ja käpyä. Maku ehkä alussa aivan lievästi makea, mutta suutuntuma ei mitenkään pehmeä tai mehumainen. Pientä katkeroa. En tykännyt. Ei jatkoon.

Rekolan Panimo meni ja vaihtoi nimensä Fiskarsin panimoksi. En ole panimon oluista koskaan suuresti innostunut, mutta maistoin paria olutta kavereiden laseista. Kaksi Kotia Vailla Humalaa 5,6% on ns. gruit ale eli ilman humalaa pantu. Tuoksusta tuli mieleen joku maustettu lonkero. Maku etupäässä hapan, vähän yrttisyyttäkin. Ihan hyvä. Paavin Polku 9,0% pitäisi olla belgian trippel, mutta lähinä minä sitä sahdiksi olisin kutsunut. Runsaasti banaania. Sinällään ihan toimiva, mutta belgiaa en oikein mausta löytänyt.

Maku Brewingin Maalais-Tamminen oli selvästi onnistuneempi. Alkoholia 6,8%. Ulkonäkö samea, vaalean belgialen tuoksu. Maussa pippuria, pientä eleganttia latoa ja jälkimaku kuiva ja aavistuksen hapan. Kenties paras eilen maistamani olut. Tammea on tosin mausta oikein löytänyt (ainakaan vanilijaisuutena), mutta tajuampa sentään mistä nimi tulee. Äkkiseltään oli ajatellut Tammisen viittaavaan nimeen. Tami saa kuitenkin jäädä vielä nimikko-oluttaan odottelemaan.

Belgiaa löytyi myös kaverin ostamasta Saimaan Juomatehtaan Brewer's Special Belgian Blonde Alesta. Alkoholia 6,5%. Maussa oli belgian blonden makuja eli hiivaa ja vaaleaa mallasta. Lopussa oli jokin liimatehtaan mieleen tuonut maku, josta en niin innostunut. Toinen pienellä suullisella tyypattu belgivaikutteinen Bryggeri Helsingin Colorado Blond 7,3% tarjosi reippaampaa jenkkihumalointia, mutta myös belgialaisutta mausteineen. Sitä olisin voinut enemmänkin juoda.

Sonnisaarelta tuli maisteltua hieman hankalasti nimetty Tippa V.3 Double IPA (DIPA) 8,4. Panimon mukaan pääosaa näyttelee eksoottinen hedelmäinen humalalajike Ekuanot. Mallaspuolella vehnää. Tuoksussa sitrusta. Maku aavistuksen makea, hyvin hapan ja katkeroinen. Sonnisaarella nämä katkerohumaloinnit kyllä osataan, mutta omaan makuuni mennään ehkä vähän jopa ylitse. Hyvä olut joka tapauksssa.

Parasta SOPP:ssa oli eilenkin ihmisten kanssa keskustelu. Pöydissä väki vaihtui ja ajatuksia tuli vaihdettua erilaisten ihmisten kanssa. Olen aikaisemmin sivuttanut Lapin Voiman tyystin, mutta Kullervo Tumma Ruissahti sai sen verran kehuja, että sitä piti käydä maistamassa. Alkoholia 6,0%. Ulkonäkö samea, tuoksussa banaania. Suutuntuma tahmea, jopa geelimäinen. Maussa vain hieman banaania, mallasta. Todellä hyvä sahti.

Toinen uusi tuttavuus oli oululainen Maistila. Nimeen olen toki törmännyt useasti, mutta oluisiin en ollut päässyt maisteluetäisyydelle. Nytkin kaikki tarjolla olevat olivat yli maitokauppavahvuuden rajan. Päädyin tilaamaan Mormuska Saisonia. Brettahiivaa ja greipin kuorta luvattiin oluesta löytyvän. 6,0%. Maku ja tuoksu ovatkin saisoniksi todella happamia. Ehkä aavistus myös pippuria. Liian hapan kuitenkin mielestäni ollakseen tyylipuhdas saison.

Myös Nokian Panimo oli repäissyt ja valmistanut mm. saisonin One-OFF-tuotteeksi SOPP:in. Tarjolla olisi ollut myös Armo-Ale, joka on Reformaation 500 v. juhlia varten pantu olut, joka jäljittelee Martin Lutherin vaimon valmistamaa olutta. Prosentteja vain 3,5%, joten tulee mieleen, että onko kyseessä ollut herralle arkijuomaksi valmistettu kotikalja. Mielenkiintoisempaa olisi ehkä ollut valmistaa mahdollisesti juhlatilanteissa nautittavaksi tarkoitettua vahvempaa olutta (jollaista kuvittelisin myös valmistetun, varmaa tietoa minulla ei ole). Keksiiköhän joku joskus 200 vuoden päästä yrittää jäljitellä sitä Bonaquan villivadelman aromia, jolla joku nykyinen valtiomies huuhtelee suunsa ateriansa päätteeksi. Päädyin kuitenkin tilaamaan Kesäsaisonia. Alkoholia 5,3%. Tuoksussa banaania. Maussa purkkaa ja vehnää. Ei muistuta lainkaan saisonia, vaan vehnäolutta. Ihan ok sellaisenaan, mutta jotain tolkkua nyt näihin nimeämisiin. Joku panimo oli muistaakseni sentään rehellisesti todennut eräästä tuotteestaan, että kyseessä on tyylinsä ensimmäinen olut.

Tampereen uudet tulokkaat tuli myös nopeasti tyypattua. Kaleva Brewing Company oli valmistanut White Nose, Session Wheat IPA -nimisen 4,5% vahvuisen oluen. Kirkas, tuoksu raikas. Maku jotenkin yskänlääkemäinen. Humalointiakin kyllä löytyy. En nyt aivan täysillä innostunut. Gastropubien omalla panimolla Nordic Brewerylla tarjolla oli virallista Suomi-100 olutta Havua. 6,0%. Mausteena käytetty kuusen-, katajan- ja männyn oksia. Värityksen olen kirjannut olevan pähkinäpuun ruskean. Tuoksussa ja maussa maltaan makeutta ja havupuuta. Ei katkeroa. Hyvä olut.

Mitä tästä kaikesta jäi sitten käteen? Tapahtumassa oli jo niin paljon panimoita, että monta laadukkaaksikin tietämääni jouduin skippaamaan. Panimoiden tuotteet alkavat selvästi erityä niin, että jotkut tekevät vähän kaikkea, toisten keskittyessä jonkin maan oluttyyleihin (esim. Bock's Corner Brewery Saksaan). Osa pyrkii valmistamaan kaikenlaista uutta ja erikoista (esim. Coolhead ja Hiisi). Laatuerojakin näkyy. Jatkossa toivoisinkin, että panimot panostaisivat enemmän laatuun kuin määrään. Tällaiseen tapahtumaan riittäisi minusta vallan hyvin 3-6 laadukasta vaihtoehtoa / panimo.

Sori Lacuna

Taas työmatkalla. Tällä kertaa Helsingissä. Kokouksen jälkeen reilu puoli tuntia aikaa rautatieaseman lähistöllä. Pikainen pistäytyminen pienpanimo-olutkauppa Pienessä. Valikoimasta oli tällä kertaa yllättävänkin haastavaa löytää ostettavaa. Liekö vaikutusta ollut sillä, että olen viime aikoina kolunnut Tampereen ja Turun parhaimmilla olutvalikoimilla varustettuja markettaja. Päätin kuitenkin antaa Simapajalle vielä yhden mahdollisuuden. Tuloksen raportoin jossain vaiheessa. Myös ruotsalainen gose löysi tiensä laukkuuni. Vallilan panimon Sauna-IPA jäi ostamatta, vaikka sitä harkitsinkin. Vaikea uskoa, että tässä lajityypissä 2,6% vahvuus voi toimia.

Sitten korttelin päähän Sorin Taproomiin, jossa parin desin maisteluannos Lacuna IPA. Kysessä ei kuitenkaan ollut mikään aivan perinteinen tapaus, vaan panimon mukaan: "Lacuna is a New England -style Double IPA". Trendikamaa siis. Alkoholia 8,2%. 50 IBU.

Väritys on päivänpoliittisen oranssi, sekä tietysti samea. Tuoksussa makeaa sitrushedelmää, etupäässä ehkä appelsiinia. Maku on lajityyppiin sopien ensin hedelmähumalamehumaisen makea, mutta lopussa esiin tulee myös jonkin verran katkeroa. Aluksi innostuin kovasti, mutta jo parin desin annoksen loppupuolella olut muuttuu ehkä aavistuksen tylsäksi. Suutuntumaa en mitenkään erityisen pehmeäksi tässä rekisteröinyt. Helposti juotavaa, mutta ei ehkä kuitenkaan lajityyppinsä (vaiko alalajinsa) parhaimmistoa.

Maistossa henkiin herätetty puolalainen klassikko Piwo z Grodziska

Miksi en reililläni Puolassa reilut kymmenen vuotta sitten törmännyt missään grodziskieen? Varmaankin siitä syystä, että tyyli oli silloin täysin hävinnyt. Viimeinen kyseistä olutta valmistanut panimo pisti pillit pussiin vuonna 1994. Takana oli 700 vuotta perinnettä. Esimerkiksi 1700-luvulla grodziskie oli erittäin arvostettua. Se oli myös puolet kalliimpaa kuin muut oluet. Grodziskieta pidettiin status-symbolina ja sitä oli syytä löytyä jokaisen itseään kunnioittavan aatellisen kellarista janoisille vieraille tarjottavaksi. Ja janon sammuttajaksi se sopikin hyvin, sillä olut sisälsi alkoholia vain noin 2,5-3,3%. Maailmansotien välillä sitä kuskattiin 37 maahan aina Kiinaa ja Afrikkaa myöten. Ja sitten vuoden 1945 jälkeen panimot kansallistettiin, laatu kärsi ja viimeinen panimo pisti pillit pussiin lopulta 90-luvulla.

Legenda jäi kuitenkin elämään. Kyseessä oli ainoa Puolan alkuperäinen olut ja korkean laatunsa ja upean vaahtonsa vuoksi sitä kutsuttiin joskus oluiden shampajanksi. Parinkymmenen vuoden rappion jälkeen panimo sai uudet omistajat ja klassinen tyyli herätettiin henkiin sen kotiseudulla. Ja sattuipa niin, että kyseistä mallasjuomaa oli rantautunut myös Turun Kupittaan Citymarkettiin, jonka olutvalikoiman kävin työmatkan yhteydessä nopeasti tsekkaamassa. Eihän tällaista historiallista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä.

Koska en oikein tiennyt, miltä grodziskien pitäisi oikeasti maistua, oli aika konsultoida BJCP:tä. Tuoksussa pitäisi olla selkeimmin puun savua, joka voi intensiteetiltään vaihdella miedosta keskivahvaan. Hieman hämmentävästi heti perään todetaan kuitenkin, että savuntuoksua voi olla hankala havaita. Pientä mausteisuutta, yrttisyyttä tai kukkaista humalan aromia voi olla myös mukana, mutta ei koskaan savua enempää. Pientä vehnää voi olla myös mukana. Vaahtoa pitää löytyä ja ulkonäkö on kirkkaan vaalean keltaisesta kultaiseen. Maussa enintään keskitasoa olevaa savuisuutta. Savun pitää olla kuitenkin lempeää ja se saattaa tuoda vaikutelman myös makeudesta. Savukinkkua ei pitäisi löytyä. Keskivahvaa tai vahvaa katkeroa sen sijaan pitäisi olla. Lisäksi mietoa, mutta havaittavaa mausteisuutta, yrittiä tai kukkaisuutta. Loppumaku kuiva ja rapsakka, ei happamuutta. Katsotaanpa sitten miten tämä uudelleen henkiin herätetty olut vastaa tyylin vaatimuksia.

Puolan shampanja kaatuu kuohuviinilasiin (jota autenttisempaa groziskie-lasia en nyt satu omistamaan) jättäen kauniin vaahdon. Ulkonäkö on asiaankuuluvan kirkas sekä vaalen keltainen. Tuoksussa makeutta ja aivan aavistus savua. Ehkä hävähdys myös vehnää. Hiilihappoa oluesta löytyy. Maku hyvin hennon savuinen ja myös ehkä aivan häivähdyksen hapan sekä kuiva. Voi tosin olla, että vaikutelma happamuudesta onkin itse asiassa maltaan vehnää yhditettynä humalan katkeroon. Kesäisen puusaunan mieleen tuonutta Lehen Ogar Polaskia tämä ei nyt mielestäni suuresti muistuta. Sen maistosta on tosin aikaa. Sanoisin kuitenkin, että Piwo z Grodziska vastaa melko hyvin tyylille laadittuja vaatimuksia. Varsin hyvä olut muutoinkin ja omaan suuhuni ehkä maistuvampi, kuin esimerkiksi hieman samaan historiallisten oluiden luokkaan kuuluva hapan Berliner weisse.

Mistä: Turusta, Citymarket Kupittaa.

Lyhyesti: Mielenkiintoinen historiallinen olut. Ei voimakkaan aromihumaloinnin ystäville, mutta muutoin suosittelen testaamaan.

Hinta-laatu-suhde: Hintaa en nyt muista, mutta todennäköisesti se oli noin kolmisen euroa. Siihen nähden ok. 

Kotimaiset pohjahiivauutuudet: Pyynikin panimon Mosaic lager ja Beer Huntersin Mufloni Pilsner

Kesä näyttää viimein saapuneen ja sen myötä tarvitaan tietysti paljon raikasta janonsammuttajaa. Sosiaalinen media tiesi kertoa oman "kotipanimoni" Pyynikkin valmistaneen olutuutuuden, jota ainakin toistaiseksi on saatavilla vain Lidlistä. Ei muuta kuin pyörän selkään ja tsekkaamaan mahtaako olut olla rantautunut Lielahteen.

Siellähän sitä oluthyllyssä pahvilaatikon perällä kökötti useampikin pullo. Varovaisuuteen taipuvaisena päätin poimia tällä kertaa mukaan kuitenkin vain yhden. Samalla reissulla tuli poikettua Alkossa hakemassa vehnäolutta ja Suomen peliä varten kurkun kostuukkseeksi vielä Beer Hunter'sin uutuus-pilsneri.

Omalla tavalla hieman huvittavaa, että pienpanimobuumi käynnistyi pintahiivaoluista ja kovimman kritiikin saivat (mielestäni kyllä aivan ansaitusti) isojen panimoiden tylsät pohjahiivaoluet eli bulkki-lagerit. Nyt kuitenkin useampikin pienpanimo on alkanut itse valmistaa myös lageria tai pilsneriä. Mutta toisin kuin ehkä voisi kuvitella, eivät nämä tyylit ole missään nimessä mitään helppoja. Reilusti humaloidussa, tai muutoin maustetussa, oluessa käymisprosessin pienet virheet saattavat peittyä, mutta lagerin kanssa on oltava tarkkana. Toisaalta kumpinaan näistä maistemistani ei edusta perinteistä eurooppalaista pohjahiivaoluiden tyylisuuntausta jalohumalineen, vaan mukana on jenkeistä kotoisin olevaa aromikkaampaa kamaa.

Mosaic on lajikkeena vain noin nelisen vuoden ikäinen, mutta jatkuvasti suosiotaan kasvattanut humala. Nimensä mukaisesti kyseessä on useamman eri lajikkeen risteytys. Makua on luonnehdittu mustikkaisen marjaiseksi, mutta myös mangoa, sitrusta, purkkaa, ruohoa, mäntyä, kukkaa, maata ja mausteita on kuvattu. Lähes siis kaikkea, mitä kesäisen festarireissun jälkeen saattaa vaatteista löytyä. Mikään tyypillinen lager-humala se ei ole.

Väriltään Pyynikin Mosaic Lager on oljenkeltainen ja kirkas. Tuosussa olin havaitsevinani sitrusta ja myös jotain siniseksi kuvittelemaani marjaisuutta. Maku sitruksinen, raikas ja jälkimaussa hieman katkeroa. Muutoin maku oli varsin puhdas ja mitään "talon makua" ei tällä kertaa ollut eksynyt mukaan. Oikein hyvä olut ja harmitti etten ostanut useampaa.

Mistä: Lidlistä. Hintaa taisi olla muistaakseni noin 3 euroa.

Lyhyesti: Ei mikään perinteinen lager, vaan Mosaicilla humaloitu kesäisen raikas janonsammuttaja.

Hinta-laatu-suhde: Erinomainen. Taistelee mielestäni varsin voitokkaasti parhaan maitokauppavahvuisen jenkkihumaloidun lagerin tittelistä Stadin Panimon American Lagerin kanssa.

Suomen jääkiekkojoukkueen suoriutuminen ei sitten ollutkaan aivan yhtä esimerkillistä. Kisajuomana nauttimani Beer Hunter'sin Mufloni Pilsneri ei myöskään aivan täysillä iskenyt, vaikkei huono ollutkaan.

Pilsneriltä odottaisi sellaista tiettyä rapsakkuutta, mutta nyt sitä ei ollut tarjolla. Pullon kyljessä oli kyllä raaka-aineissa mainittu, että olut on humaloitu sekä saksalaisilla, että jenkeistä kotoisin olevilla humalilla, mutta mielestäni tämän pilsneriksi kutsuminen on hieman harhaan johtavaa. Jossain onkin heitetty tyyliksiIndia Pale Lageria, joka ehkä valmistaisi paremmin tulossa oleviin makuelämyksiin. Toki tyylejä saa uudistaa, mutta kun kerran olemassa on jo paremmin maku kuvaava tyyli, niin en tiedä onko "väärän" nimen käyttämistä jo pidettävä paheksuttavana. Kaikesta tästä tahdittomuudesta huolimatta päätin antaa armon käydä oikeudesta, enkä kaatanut olutta viemäriin. Ei kyllä oikeasti olisi tullut mieleenkään. Tämmöisestä temaattista tissuttelua on vaan joksus hauska harrastaa.

Ulkoisesti olut oli samea ja virtsanvärinen. Tuoksussa sitrusviidakko. Maussa alkuun jotain pientä tunkkaisuutta, jota en enää hetken päästä havainnut. En tiedä, mistä olisi kyse. Voi olla, ettei oluessa itsessään ollut mitään vikaa, vaan odotin vain jotain muuta ja vaikutelma syntyi tästä ristiriidasta. Ota näistä nyt aina sitten selvää... Jälkimaku kuitenkin katkeroinen ja kuiva. Jenkkiaromihumalointi selvästi esillä.

Mistä: Alkosta hintaan 4,49 €.

Lyhyesti: Enemmänkin siis IPL, kuin perinteinen pilsneri. Sellaisena ihan onnistunut.

Hinta-laatu-suhde: Kohdallaan.

Schneider Weisse Tap 4 Meine Festweisse

Mikäpä sopisi alkavaan kesään paremmin kuin kunnon saksalainen vehnäolut? Vastaus riippunee siitä kuinka kova humalan - siis sen kasvin - ystävä on. Itse en osaa valita puoltani kuvitteellisessa maltaat vs. humalat skabassa, joten fiiliksen mukaan mennään. Nyt teki mieli weissbieriä.

Toisin kuin nimi vihjaa, vehnäolut ei ole tehty pelkästään vehnästä. Mukana on useimmiten noin puolet ohraa. Kirjoittelen joskus vielä enemmänkin näiden viljojen eroista nimenomaan oluen valmistuksen kannalta, mutta nyt keskityn vain nauttimaan oluesta.

Tap 4 on vehnäolueksi yllättävänkin kirkasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole suodatettu versio vaan ns. hefeweisse, "hiivavehnä". Kuulostaako houkuttelevalta? Pientä sametta toki tässäkin on mukana.

Tuoksu on mukavan raikas. Humalan aromeja ei juuri löydy, eikä pidäkään löytyä. Maku on lajityypin parhaimmistoa. Ei liikaa banaania, josta en niin suuresti pidä. Mieleeni muistuu reilimatka Saksaan joskus lähes 15 vuotta sitten. Kyllä silloin aloittelevan olutharrastajan kelpasi istuskella biergardenissa Münchenissä ja nautiskella litran tuopista tällaisia herkkuja.

Voikin olla, että rakkaudessani vehnäoluisiin on jotain tällaista pitkällä yhteisellä historiallamme seliettävää ulottuvuutta. Kuulostavathan nuoruuden suosikkibiisitkin edelleen aivan eri tavalla sydäntä oikeasta kohdasta sykäyttäviltä, kuin kypsemmällä iällä kuullut. Aivotutkimus onkin paljastanut, että nuoruudessa aivot erittävät aivan eri tavalla mielihyvähormoni-dopamiinia ja kenties keskushermostoni muista nämä nuoruuden mielettömät fiilikset ja yhdistää esimerkiksi tietyt musiikikappaleet, maut ja tuoksut niihin. Mutta turha ihmiselämän kirjoa on toisaalta mihinkään aivokemiaan pelkistää. Ja onhan tämä nyt aivan mielettömän hyvä olut lämpimässä auringonpaisteessa nautittavaksi.

Kuuman päivän IPA:t: La Quince Breweryn 15 Hours Session IPA Sorachi Ace sekä Evil Twin Molotov Lite

Kesän ensimmäisen oikeasti lämpimän päivän kunniaksi pari IPA:a, joista toinen on itse asiassa tupla-IPA (tai Imperial IPA, mitähän eroa niilläkin on?). Ensimmäiseksi tuli korkattua itselleni aiemmin täysin vieraan La Quince Breweryn 15 Hours Session IPA - Sorachi Ace. Tämä kauppavahvuinen olut tuli poimittua mukaan Tampereen markettien olutvalikoimia kartoittaessa

La Quincen panimo näyttää sijaitsevan Madridissa. Panimo on perustettu vuonna 2013. Etiketissä vilahtava Brew Wild on panimoa pyörittävien Jacobo ja Juan Llison motto sekä filosofia. Aluksi erehdyin luulemaan sitä panimon nimeksi. Panimo uhoaa valoittavansa ensin Espanjan ja sitten pala palalta koko Euroopan.  15 Hours Session IPA - Sorachi Ace näyttää olevan sen verran extra premium special, ettei sitä löydy edes panimon kotisivuilta. Kenties nettisivujen päivitys ei euroopanvalloituksessa ole ykkösprioriteetti. Parasta ennen päiväys pullossa on 11/2017 eli mistään aivan jämäerästäkään ei vaikuttaisi olevan kyse. IBU:ja kerrotaan löytyvän 55. Alkoholia 4,7%.

Sorachi Acesta on tullut jo aiemmin turinoitua jenkkioluiden yhteydessä, eli ei siitä nyt tällä kertaa sen enempää. Lasissa olut on melko kirkas, hentoa sameutta kuitenkin havaittavissa. Tuoksussa humalointiin sopien sitruunaa sekä hentoa tilliä. Maussa humalan katkeroa ja lopussa aivan pieni häivähdys tilliä. 

Mistä: Linnainmaan Citymarketista. Hintaa taisi olla noin kolmisen euroa.

Lyhyesti: Uskoakseni varsin edustava näyte siitä, mihin Sorachi Ace taipuu kauppavahvuisten oluiden sarjassa.

Hinta-laatu-suhde: Ok.

Sitten haastavamman tapauksen pariin. Evil Twin Molotov Lite Imperial India Pale Ale heittää kehiin seuraavat speksit: alkoholi 8,5%, EBU 91.

Ewil Twin henkilöityy tanskalaiseen Jeppe Jarnit-Bjergsøn. Omaa laitteistoa panimolla ei ole eli kyseessä on ns. mustalaispanimo. Molotov Lite on valmistettu Brooklynissa.

Tuoppiin kaadettaessa olut jättää pinnalleen varsiin kauniin vaahdon. Seuraavaksi huomio kiinnittyy hitusiin, joista näyttää kelluvan tuopissa tasaisesti kauttaaltaan. Vähän kuin sakka, jonka tieheys on sama kuin oluen. Proteiinistako tämä on peräisin vai mistä? Väri on kullankeltainen. Tuoksusta tulee ensimmäisenä mieleen hunaja. Mitä ihmettä! Sitrustakin löytyy. Suutuntuma on pehmeä ja alkumaku jopa hieman mehumaisen makea. Mäntyä, mallasta ja jonkin verran alkoholikin lämmittämässä kokonaisfiilistä. Sitten iskeekin hirveä katkero. Huh huh. Tämä alkaa olla jo liikaa. Saa nähdä saako tätä kokonaan edes juotua.

Yllättäen tuopin puolivälin jälkeen katkerot eivät enää häiritse samalla tapaa ja makumaailma tuntuu muutoinkin avautuvan. Mistähän mahtoi johtua? Aika lailla loistava oluthan tämä on, vaikka katkeroiden kanssa meinaisi minulla ottaa vaikeasti.

Mistä: Alkosta hintaan 6,99 €.

Lyhyesti: Mitä tästä nyt sanoisi. Ei mikään helppo hedelmäinen IPA, vaan selvästi haastavampi katkeropommi. Varsin hyvä olut kuitenkin.

Hinta-laatu-suhde: Ok. Hinta ei ole halvimmasta päästä, mutta laatu on kohdllaan. Ei näitä useampaa pysty samana iltana juomaan, mutta se ei liene tarkoituskaan.

Pysähdys Tikkurilassa - Maltainen Metso

"Hyvät matkstjt! *ujellus* Se on kondyktööri tässä. Riihimäellä on raiteella ruuhkaa ja joudumme pysähtymään tässä". Vireisessä vaunussa joku huutaa, kuin Mertaranta Suomen finaalipelissä konsanaan. On torstai ilta. Huomiseksi on luvattu yli kahdenkymmenen asteen lämpötiloja ja poliisi varautuu poikkeukselliseen riehakointiin. 50 vuotta rakkauden kesästä.

Työasiat pakottivat Helsinki-Vantaalle. Matka taittui nopeimmin ja mukavimmin junassa. En erityisemmin pidä lentämisestä ja vielä vähemmän lentokenttien turvatarkastuksista ja koneeseen jonottamisesta. Eikä lentäminen ole oikein ekologisestikaan kestävää. Junalla siis.

Paluumatkalla jäi hieman aikaa tutustua Tikkurilan oluttarjontaankin. Vielä kymmenen vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään mennä aseman seudulla oluelle, mutta niin ne ajat muuttuvat. Kauppakeskus Dixi on tuonut tulleessaan paikan, joka näyttää siltä että sinne viitsii piipahtaa tuopilliselle junaa odotellessa. Ilmeisesti myös Old Story olisi ihan asiallinen paikka ja alle kilometrin kävelyn päässä asemasta. Sekin pitää yrittää joskus testata.








Tällä kertaa kuitenkin Maltaiseen Metsoon. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen ketju, koska olen nähnyt myös Maltaisen Riekon. Internet ei osannut tällä kertaa minua enempää valistaa. 

Ensivaikutelma tunnelmasta: asiakaskunta on aika sekalainen setti. Viereisessä pöydässä ehkä thaimaalaisia naisia ja pari suomalaista miestä. Muutoin lähinä junaa odottelevia ihmisiä. Vakioasiakas hakkaamassa peliautomaattia?  Enimmäkseen kuitenkin yksinäisiä miehiä räpläämässä kännykkää. Nurkan takana humalaisemmaltakin kuulostava seurue. Saan kuitenkin olla rauhassa. Sitä arvostan. Olutvalikoima ok. Muutakin kuin perustavaraa ja uusia trendioluita. Musiikkina vanhaa bluesia. Hyvää musiikkia oluenjuontiin. Viskinkin. Sitä vaikuttisi olevan laadukas valikoima tarjolla, mutta jää seuraavaan kertaan.

Anderson'sin ja Lehen Einsteinia näyttäisi olevan tarjolla. Hieman tylsästi valitsen tämän -jo kertaalleen maistamani- New England IPA:n. Huomiot ovat tällä kertaa seuraavaat: väri on oranssinkeltainen, samea. Tuoksussa mäntyä ja sitruunaa. Suutuntuma pehmeä. Maku hieman kuivan hedelmämehumainen, pihkaa lopussa. Ei juuri katkeroa. Ovathan nämä NEIPA:t mielenkiintoisia ja maistuvia, mutta en lopulta tiedä ovatko sittenkään niin ihmeellisiä. Yllätyksekseni jäin hieman kaipaamaan runsaampaa katkerohumalointia.

Arvoin hetken sen suhteen, otanko vielä toisen. Junan lähtöön ei ollut paljoa aikaa, mutta hyvät muistot helmikuulta saivat minut tilaamaan vielä pienen annoksen Ohranan APA:a. Muistaakseni kyseessä oli miellyttävän raikas olut. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta tällä kertaa olut maistui joltain ihan muulta. Ensimmäisen tuoksu herätti mielikuvan hiivasta. Ei lainkaan sitä hedelmäistä raikkautta, jota odotin. Maku jotenkin erikoinen. Fenolia vai mitä? Vai mennäänkö vihannesosastolle? Jälkimaku hieman katkeroinen. Jotenkin väljähtynyt ja vaisu. En tykkää. Mielestäni talvella maistamani oli täysin erilaista. Jotain kauheaa tälle on tapahtunut. Olut nopeasti suuhun ja laituria kohti. Juna kulkee ilahduttavasti vain 8 minuuttia myöhässä.

Visiitti Pietarissa - Bakunin panimon olutta @ Raketteja & Lähettejä

Viime kesänä tarjoutui mahdollisuus käydä pitkästä aikaa Pietarissa. Reissuun pääsimme tällä kertaa vaimon
kanssa ihan kahdestaan. Kaupunki oli muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa melkoisesti. Alkoholia ja tupakkaa myyneet pikkukioskit olivat vaihtuneet kahvia myyviin kojuihin. Savukointia oli muutoinkin suitsittu rankalla kädellä. Tiukentunut alkoholilainsäädäntö oli myös kieltänyt kävelyoluet, nuo Nevski Prospektin tallaamista jouduttaneet, aiemmin pietarilaisten suosimat janonsammuttajat. Aivan kaikki ei kuitenkaan onneksi ollut muuttunut. Blinejä ja muita venäläisen keittiön herkkuja myyneet Teremok-pikaruokaravintolat olivat edelleen voimissaan. Ilahduttavaa oli myös huomata, että välillä ilmeisesti jo lähes hävinneet kansanruokalat olivat tehneet paluun. Hinta-laatu-suhteeltaan ne olivat usein lähes ylivoimaisia.

Pietari on myös oivallinen paikka tutustua esimerkiksi Kaukasuksen alueen makuihin. Georgilaisen ruuan lisäksi tarjolla on myös naapurimaiden keittiöiden tuotoksia. Olen huomannut, että mitä suuremmasta kaupungista on kyse, niin sitä vaikeampi minun on spontaanisti löytää mitään ruokapaikkaa. Vaan eipä muuta kuin Google jälleen avuksi. Mielenkiintoinen paikka löytyikin Dostojevskin vanhoilta huudeilta, Sennajan eli suomeksi Heinätorin lähistöltä. Ei muuta kuin matkaan.

Vaan eipä ravintolaa sitten löytynytkään enää paikan päältä. Aikamme pyörittyämme päätimme etsiä jotain muuta. Paikaksi valikoitui melko lähellä sijainnut armenialainen paikka Kilikiya. Paikka oli täyteen varattu, mutta meille järjestyi pöytä tunniksi. Kyllä siinä lihavartaan hyvin ehti syödä ja testata ruokajuomana armenialaisen oluen nimeltään Kilikia. Samaa vaaleaa lageria, kuin lähes aina muutoinkin, jos maasta on tarjolla tasan yhtä laatua olevaa olutta.

Ruuan jälkeen tuli käytyä ihmettelemäss vielä viereistä olutbaaria, joka oli näyttänyt ohitse kävellessä mielenkiintoiselta. Vinksahtaneessa nimessäkin oli jotain oikeanlaista tatsia brittipubi-viittauksineen kaikkieen. Rockets & Bishops olisi sisutuksensa puolesta voinut ihan hyvin sijaita vaikka Köpiksessä. Ei muuta kuin rohkeasti tiskille. Paikassa näytti olevan myynnissä ainoastaan paikalliseksi osoittautuneen Bakunin Breweryn tuotteita.

Kyseessä oli ensimmäinen kohtaamiseni pietarilaisen pienpanimo-oluen kanssa, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Valitsin listalta kokeeksi gosea, tuota hiukan suolaista perinteikästä saksalaista hapanolutta. Yllättävän hyvää. Vaimon chili-IPA oli myös todella onnistunut. Toista tuoppia hakiessa oli jo pakko hieman jututtaa työntekijöitäkin siitä, mikä homman nimi oli. Baarimikoista toinen osasi jonkin verran englantia. Pietarissakin pienpanimobuumi oli kuulemma lähtenyt kunnolla käyntiin ja panimoita oli viime vuonna kuutisenkymmentä. Hämmästelin ensin hurjalta tuntunutta lukua, kunnes tajusin, että kaupungissa on saman verran väkeä, kuin Suomessa yhteensä. Siihen suhteutettuna luku vastasi aika lailla Suomen tilannetta.

Bakunin oli varsin mielenkiintoinen tuttavuus ja kaikki noin viisi panimolta maistamaani olutta ovat olleet varsin laadukkaita (IPA, Chili-IPA, gose, milk stout ja olikohan vielä joku muukin...) Baarista sai oluita ostettua myös mukaan, mutta seuraavana aamuna Stockmannilta valikoimani pienpanimosetti jäi kassalle. Olin liikkeellä klo. 10.30, kun olutta olisi saanut alkaa myydä vasta klo. 11.00. Bakunin panimon tuotteita olen kuitenkin nähnyt myytävän myös Tallinnassa. Saa nähdä parantuuko panimon oluiden saatavuus jossain vaiheessa myös Suomessa. Laadusta sen ei kokemukseni mukaan ainakaan pitäisi olla kiinni.

Vanhaa ja tuoretta: vertailussa BrewDogin Cocoa Psychot.

Jälleen kaks olutta vertailussa. Tällä kertaa saman valmistajan sama tuote. Erona noin 3,5 v vuotta parasta ennen päiväyksessä. Myös etiketti näyttää matkan varrella vaihtuneen.

Oluet valmistanut BrewDog tuskin suurempia esittelyitä kaipaa. Punk-asennetta korostava, kymmenen vuotta sitten perustettu skottipanimo on tullut siihen pisteeseen, että pääomasijoittajat ovat astumassa remmiin mukaan ja perustajakaksikko kuittaamassa sievoisen tilin. Myös myöhemmin mukaan hypänneet pääsevät hyötymään jonkin verran. Ostin itse aikoinaan yhden panimon osakkeen, koska sillä sai nettikaupasta hieman alennusta. Pian panimo kuitenkin nosti postikuluja reilusti ja en ole tainnut vuosiin sieltä mitään tilata. Olisikohan tämä kuvassa vasemmanpuoleinen olut kuitenkin peräisin tuosta viimeisestä tilauksestani. Mahdollisesti.

Senioriversiossa parasta ennen päiväys on 12.7.2018. Uudemmassa, Alkosta hiljattain ostetussa 2.12.2022. Sitä olen säilyttänyt jääkaapissa. Vanhempi olut taas on saanut ikääntyä olutkellarin virkaa toimittavassa pahvilaatikossa. Ei siis mitenkään suositusten mukaista varastointia, mutta minkäs teet. Toivoa sopii, ettei pahvin maku ole tarttunut oluseen...

Väriltään molemmat edustavat yllätyksettömästi samaa mustaa, öljymäistä sävyä. Uudempi jättää kestävämmän vaahdon. Vanhus ei enää vaahtoa. Tuoksussa on vanilijaa ja kahvia. Jostain tulee myös pieni sivuaromi, jota kuvailisin metwurstimaiseksi. Alun jälkeen en sitä kuitenkaan enää haista, joten liekö kuitenkaan oluesta peräisin.

Tuoreen Kaakaopsykon tuoksussa on sen sijaan kahvin lisäksi nokkosta ja paahteisuutta. Maussa edelleen kahvia, mutta myös mustaherukanlehden mieleen tuovaa humalointia. Lisäksi maku on hieman katkera ja kuiva sekä jonkin verran makea. Ikääntynyt olut on sen sijaan makeampi, suklainen ja vanilijainen. Humalointi on muutaman vuoden pahvilaatikoinnin myötä hävinnyt.

Kannattiko hautoa? Kyllä ja ei. Tuoreessa Cocoa Psychossa humalointi tasapainottaa makeutta. Toisaalta en ole voimakkaasti humaloitujen (Russian) imperial stoutien ystävä, joten siinä mielessä pidin vanhemmasta versiosta, josta aika oli hionut humalan katkeroita pois. Tällöin makeus nousi kuitenkin hieman liiankin vahvasti esiin.

Lopuksi tein vielä pienen kokeen: Kuin geuze lambicien valmistajat ikään, sekoitin nuorta ja vanhaa olutta keskenään. Tällöin makeus hieman tasoittui, mutta humalan katkero ei noussut liikaa esiin. Samaan tulokseen voisi todennäköisesti päästä myös säilömällä olutta hieman vähemmän aikaa. Vaan mikä sitten olisi sopiva kesto?

Alkuperäinen vs. kotimainen - Bière de Gardet vertailussa: Bière de St. Nicolas ja Iso-Kallan Bière de Garde

Olen joskus harrastanut leikkimielistä vertailua "alkuperäisen" ja kotimaisen pienpanimotuotoksen välillä itselleni suhteellisen tuntemattomissa oluttyyleissä. Talvella tuli maisteltua eroja Wee Heavyissa Bryggerin ja Belhaven 90:n välillä. Jälkimmäinen oli muistaakseni selvästi makeampi ja kinuskisempi. Taisin pitää Bryggerin tulkintaa omia makuhermojani miellyttävämpänä.

Vertailun tarkoituksena ei ole verratta suomalaista pienpanimo-olutta maailman arvostetuimpiin klassikoihin vaan lähinnä hahmottaa, mitä oluttyylissä on omaleimaista. Vertailukohteiksi olen valinnut oluita, jotka ovat kohtuullisen helposti -yleensä siis Alkon kautta- saatavissa.

Tyylinä Bière de Garde on olutopas BJCP:n mukaan lähellä saisonia, mutta pyöreämpää, runsaampaa ja maltaaseen keskittyneempää tavaraa pitäisi olla luvassa vähemmillä mausteilla ja katkeroilla. Historiallisesti olutta on valmistettu Pohjois-Ranskassa aikaisin keväällä ja se on varastoitu kellareissa ja juotu lämpimämpään aikaan. Nimikin viittaa varastointiin. Alkoholia saa löytyä 6,0-8,5%.

Sitten vertailtaviin oluisiin. Mestari, Les Brasseurs de Lorrainen valmistama Bière de St. Nicolas on kotoisin, yllätys, yllätys, Lorrainesta, joka sijaitsee hieman Luxenburgista etelään. Alkoholia löytyy tasan 6%. Jos ranskaa oikein arvuuttelin, niin panimo on perustettu 2003, eli mistään kovin perinteikkäästä tuottajasta ei ole kyse. Bière de Gardet muuten jaetaan värinsä perusteella vielä kolmeen luokkaan. St. Nicolas edustaa keskimmäistä tummuusastetta ollen amber. Nettisivuja selatessani tajusin muuten maistaneeni joskus myös toista panimon olutta: Bière Gamotea. Kyseessä on bergamottilla maustettu olut. Ihan mielenkiintoinen tuttavuus, jota kyllä kertaalleen mielenkiinosta maistoi, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Haastaja, lyhyesti ja ytimekkäästi vain Bière de Gardeksi nimetty, tulee Iso-Kallan panimolta, joka on itselleni suhteellisen tuttu ja olenpa siellä kertaalleen vieraillutkin. Panimon oluissa on panostettu usein juotavuuteen esimerkiksi äärimmäisen humalatykityksen sijaan. Olen tykännyt erityisesti panimon saisonista, joten siinä mielessä oli loogista ottaa Iso-Kallalta tämä kyseisen tyylin sukulaistyyli vertailuun. Panimo ei kerro mitä alatyyppiä tämä edustaa, mutta ulkonäön perusteella olut on tumminta eli brownia. Alkoholia 7,0%.


Ulkonäkö:

BJCP tyylistä: Voi olla kirkasta tai sameaa, väri vaihtelee alatyypistä riippuen kullankeltaisesta ruskeaan.

Bière de St. Nicolas: Hieman utuinen ja meripihkan värinen.

Iso-Kallan Bière de Garde: Hiukan samea, ruskea.

Tuoksu:

BJCP: Tuoksussa pitäisi olla luvassa maltaan makeutta ilman humalan aromeita.

Bière de St. Nicolas: Sahti tästä ensimmäisenä tulee mieleen. Limppuakin löytyy.

Iso-Kallan Bière de Garde: Makea, karamellia ja ehkä aavistus toffeetakin. Pieni häivähdys mausteitakin.

Maku: 

BJCP:  Maku on vähintään keskiasteisen maltainen ja paahteista leipää, keksiä ja toffeeta, tai kevyttä karamellia voisi olla luvassa. Loppumaun pitäisi olla vähintäänkin keskiasteisen kuiva. Imelä se ei saa olla. Korkeintaan lievää humalaa ja sitäkin vain vaaleimmissa versioissa.

Bière de St. Nicolas: Maussa ensin maltaista makeutta, joka sitten tyylilajiin sopien muuttuu kuivaksi. Hieman sellaista vehnäolutmaista banaania olin myös löytäväni.

Iso-Kallan Bière de Garde: Maltaan makeutta, mutta vähemmän kuin St. Nicolasissa. Jälkimaku melkoisen kuiva ja jättää itse asiassa hieman jopa epämiellyttävän kuivan tunteen kitalakeen. Hentoa mausteisuutta ja hieman voimakkaampaa yrttisyyttä.


Yhteenveto: Molemmat olivat aika lailla sitä, mitä tyylilajilta sopi odottaakin. St. Nicolas oli ehkä aavistuksen liian makea ja hieman ehkä tylsä. Iso-Kallan tuotoksesta pidin hieman enemmän, mutta ei sekään mikään erityisen mieleenpainuva ollut.

Tulos: Suomen pienpanimo vei tälläkin erää voiton tässä hyvin amatöörimäisesti toteutetussa kisassa. Kokonaistilanne siis Suomen hyväksi 2-0.


Mistä: Molemmat Alkon tilauspalvelusta, Iso-Kallan hinta 5,66 € ja St. Nicolasin 4,90 €

Lyhyesti: Kaksi ihan juotavaa, joskin mielestäni ehkä hieman yksiulotteista Bière de Gardea. En tosin osaa sanoa enkö vain erityisemmin pidä tyylistä, vai eivätkö nämä oluet ole sen parhaimmistoa. Ratebeerin arvostelujen peruteella veikkaan ainakin jälkimmäistä.

Hinta-laatu-suhde: Välttävä. Ihan sinällään onnistuneita oluita, mutta samaan hintaan saa paljon monivivahteisempia ja maistuvampiakin. Ei tosin välttämättä tämän tyylin edustajia. Ainakaan Suomesta. Voi tietysti kysyä, että mikä minä on laatua arvioimaan, kun kerran tyylikin on minulle vieras. Makuasioitahan nämä ovat.

Maistossa Brewfist / To Øl - Space Frontier

9.5. ja maa valkoisena taas...

Uusia elämyksiä etsivän olutmatkaajan valikoivan, mutta spontaanin ostoseulan onnistui viimeisimmällä visiitillä (entiseen) pitkäripaiseen läpäisemään italialaisen Brewfistin ja tanskalaisen To Ølin yhteistyössä panema Grape IPA:ksi mainostettu Space Frontier. Onnistuiko olut tarjoamaan ikimuistoisen matkan rypäiden ja aromihumaloinnin ihmemaahan vai jäikö lupas lunastamatta?

Brewfistin panimo näyttää sijaitsevan suurinpiirtein puolivälissä Milanon ja Parman välillä. Se on perustettu vuonna 2010 - ah niin kliseisesti - intohimosta olueen. Siinä kaikki tieto, mitä Brewfistista löysin.

Space Frontierin sisällysluettelossa mainitaan yhtenä osasena wine must. Kyseessä on ymmärtääkseni jonkinlainen viinirypäleistä puristettu erite, jonka tekeminen viininvalmistuksen ensimmäinen vaihe, mutta korjatkaa jos olen väärässä.

Sitten ei muuta kuin pullo auki ja arvioimaan. Väri on oranssinkeltainen. Sameutta jonkin verran. Ei juuri vaahtoa. Tuoksu on makea, trooppista hedelmää. Maku on aika tyypillistä IPA:a. Runko on melko kevyen oloinen, katkeroa löytyy jonkin verran ja se jättää myös kohtalaisen jälkimaun. Alko ilmoittaa 59,6 EBU:a. Rypälettä saa kyllä hakemalla hakea, mutta ehkä pieni häivähdys sitä kuitenkin esiin tulee. Ei kuitenkaan niin paljoa, että olisin monikkoa käyttänyt.

Ihan hyvä IPA, mutta pieni pettymys kuitenkin. Enpä ole muistaakseni vielä yhtään loistavaa italialaista olutta maistanut, eli siinä mielessä maa ei ole vielä onnistunut tätä olutmatkaajaa vakuuttamaan...

Mistä: Alkosta hintaan 5,78 €


Lyhyesti: Hyvä, muttei loistava IPA. Rypälemehu ei juuri mitään ihmeempää sävyä tähän onnistunut tuomaan. Hukkuu aika lailla humaloinnin alle varmaankin.

Hinta-laatu-suhde: Kohtuullinen. Hinta alkaa kuitenkin olla jo sen verran korkeahko, että toivoisi saavansa jo loistavaa kamaa. 

Enkelinpissaa Belgiassa: La Chouffe

La Chouffe vuosimallia 2017.

Jos La Chouffea mielii kotimaasta pullossa kotiinsa saada, niin nyt lienee jo korkea aika käydä hakemassa Alkon "alennuslaariin" siirtyneistä pääsiäisoluista omansa. Törmäsin tähän belgialaisen Brasserie d’Achouffen valmistamaan loistavaan vahvaan vaaleaan aleen ensimmäisen kerran muistaakseni Antwerpenissa vuonna 2008.

Muutama vuorokausi belgialaisella pellolla musiikkia kuunnellen oli vaatinut veronsa ja oli aika palata sivistyksen pariin. Jostain käsittämättömästä syystä belgialaiset joivat festareillaan vain Jupileria. Olin kuvitellut, että tarjolla olisi ollut myös muita, parempia belgioluita, mutta näköjään lager sitten on yleismaailmallinen rokkifestareiden juoma.

Deliriumia ihmettelemässä

Rock Werchteristä matka vei Bruggen kautta Antwerpeniin. Ensin mainitussa ei vielä olutta juuri tehnyt mieli, mutta ensikosketus Delirium Tremensiin - Brouwerij Huyghen valmistamaan sellaiseen - tuli kuitenkin otettua. Vaalenpunaisia elefantteja ja muuta asiaankuuluvaa kuvastoa sisältänyt etiketti herätti huvitusta. Muistaakseni en vielä tuolloin erityisemmin innostunut oluen mausta, mutta myöhemmin totesin sen jonkin olutlehden reseptipalstan innoittamana mainioksi jälkiruokajuomaksi tarjoiltuna voikeksien, sitruunatahnan ja marenkien kera. Ja maistuuhan se muutenkin.

Antwerpen on mielenkiintoinen kaupunki. Toisille se saattaa olla tuttu yhtenä timanttikaupan keskuksista. Lisäksi kaupungissa asuu suuri ortodoksijuutalaisten yhteisö. Koska olen juomien lisäksi kiinnostunut myös erilaisista ruokakulttuureista, en luonnollisestikaan voinut kävellä mielenkiintoiselta vaikuttaneen Kosher-Kingin ohitse. Kosherhan tarkoittaa juutalaisten säädösten mukaan valmistettua ja tarjoiltua ruokaa. Aikoinaan nämä säädökset ovat varmaankin olleet tärkeitä myös tautien välttämisen kannalta, mutta mitään erityisempää aromia ei valmistustavasta mielestäni syntynyt. Kenties selkein piire on se, että lihaa ja maitotuotteita ei tarjoilla samalla aterialla. Jonkinlaista kypsennettyä kanankoipea, porkkanoita ja muusia taisi annos sisältää.

Perinteisiin asuihin pukeutuneiden, hatut sateen vuoksi muoviin käärittynä pyöräilleiden ortodoksijuutalaisten naapureina asusti Lähi-Idän seudulla sukujuurensa omaavia nuoria miehiä, jotka vaikuttivat olevan hyvin kiihtyneitä Israelin toimista. Asuinalueiden raja tulikin ylitettyä varsin ripeästi sen suuremmin valokuvia ottamatta. Onneksi mitään sen suurempia yhteenottoja ei ilmeisesti syntynyt.

La Chouffe vuosimallia 2008.

Hostellilla tiedustellessamme suosituksia hyvistä olutbaareista, saimme kuulla tarinan niin hienosta oluesta, että sen makua ei voinut kuvata muutoin, kuin enkelin pissaksi. Pakkohan tätä erikoisuutta oli päästä maistamaan. Läheistä kuppilasta sitä sitten saikin. Maku oli silloisille makuhermoilleni muistaakseni lähes jopa turhankin intensiivinen, johtuen ehkä osittain myös oluen melko reilusta alkoholipitoisuudesta (8%). Kaiken kaikkiaan tonttuetiketillä varustetusta enkelinpissasta jäi kuitenkin hyvä muisto ja sitä on tullut sen jälkeen ostettua useampaankin otteeseen silloin, kun sitä on Alkosta ollut saatavilla.

Pikapysähdys Konttorissa: Cool Head Brew Summer In Vermont ja Rodenbach Alexander

Humaltuneen oloinen mieshenkilö kävelee edestakaisin Verkatehtaankatua etsien muita Kärppä-faneja ja jututtamassa jokaista vastaantulijaa. Konttorin terasille oluelle poikenneet nuoret miehet pohtivat, millä tavoin alkoholia tulisi nauttia, jotta päätyisi samaan tilaan. Tulevat siihen tulokseen, että mahdollisimman vahvaa ja mahdollisimman nopeasti. Aurinko paistaa lämpimästi. On kevään lämpimin päivä ja perjantai.

Minä istun turvassa tältä kaikelta lähes tyhjän baarin nurkkauksessa edessäni parin desin maisteluannos Cool Head Brewin Summer In Vermontia. Olen tainnut hieman joutua trendin vietäväksi. Tätä en kuitenkaan malttanut jättää testaamatta. Samea Duoble IPA. Sameuden lisäksi tässä ei käsittääkseni kuitenkaan ollut juurikaan muita New England IPA:n piirteitä. Ei paljoakaan mehumaisuutta vaan katkeroa. Enemmänkin siis tupla-IPA, jossa tosin pehmeämpi suutuntuma. Alkoholia 8%. Ihan ok.

Taisi muuten olla ensimmäinen maistamani Cool Headin olut. Panimo näyttää sijaitsevan Tuusulassa ja sitä pyörittää brasilialainen sekä kaksi suomalaista. Hapanoluita, IPA:a ja stoutteja/porttereita. Trendikamaa. 4.7% Cool Mate kuulostaa kuitenkin siltä, että sitä voisin joskus testatakin.

Aikaa on vielä toiseen. Täytyy päättää, mitä seuraavaksi ottaisi. Konttorin remontti oli kyllä aika nopeasti ohitse. Seurauksena enemmän vaihtuvia hanoja ja sitä myötä vaikeampi päätös. Juuri muuta uutta en havainnut. Enpä tosin voi väittää mikään vakioasiakas olevanikaan.

Hanasta löytyy mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Omnipolloa, Põhjalaa, Schneider-Weisse TAP6... Vaikea valinta. Päädyn klassikkoon, jota en olekaan vielä maistanut: Rodenbach Alexander.

Annetaan Ratebeerin kertoa lisää: "Rodenbach Alexander was brewed for the first time in 1986 on the occasion of Alexander Rodenbach’s 200th birthday and is now back by popular demand to the delight of beer lovers in Belgium and abroad. It is a blend of 2/3rd aged Rodenbach (100% 2 year aged beer) with 1/3rd younger ale, macerated with sour cherries. The natural flavour and taste of sour cherries brings a perfect match between the sour beer and the red fruit. Its aftertaste is reminiscent of a Burgundy wine and its freshness makes this beer the perfect aperitif or accompaniment to cheeses or dessert."

Maistetaanpa. Upea maku. Ensin makeutta ja sitten happamuutta. Hieno tasapaino. Mahtava olut. Täyttä nautintoa, joka tietysti loppuu liian aikaisin. On kuitenkin aika jatkaa matkaa. Onneksi minulla on varastossa pullo tätä herkkua odottamassa sopivaa tilaisuutta.

Witbieriä tuulimyllyn varjossa, pikapysähdys Amsterdamissa 2016

Mistä Amsterdam on kuuluisa? Ei välttämättä pienpanimoistaan. Niitäkin kaupungista kuitenkin löytyy. Tällä kertaa reissun päätarkoitus oli käydä katsomassa Neil Youngin keikka Ziggo Domessa, mutta mahtui reissuun muutama olutkin.

Majoitus tuli tällä kertaa otettua aavistuksen kauempaa pahimpien turistialueiden ulkopuolelta hieman lähempää keikkapaikkaa. Aamuinen kävely läpi Warmoesstraatin "paheiden pesän" sai päätöksen tuntumaan ihan hyvältä. Sen verran hapokasta meininki oli jo siinä vaiheessa päivää.

Lounas tuli nautittua ensimmäisessä vastaantulleessa falafel-pikaruokaketjuravintola Maozissa. Ravintola oli onnistuttu sisustamaan niin, että tila tuntui ahtaalta jo muutaman asiakkaan vuoksi. Toisaalta hollantilaiset tuntuivat rakastavan tungosta ahtautuessaan iltaisin tanssimaan baarien kapeinpiin kohtiin, jättäen suomalaisesta näkökulmasta täysin käsittämättömästi baarien takaosien pöydät täysin tyhjiksi. Maoz oli hämävästi valmistanut chilikastikeen näyttämään joltain miedolta lisukkeelta, joten sitä tuli epähuomiossa laitettua ruokaan aivan liikaa. Sää vaikutti kuitenkin suosivan, joten päätimme kävellä reilun kolmen kilometrin matkan hotellille poiketen samalla levykaupassa.

Lähes satasen köyhempänä, mutta muutamaa levyä rikkaampana, saimme todistaa Hollannin sään arvaamattomuuden. Pilviä alkoi kerääntyä ja sadekuuro iski päälle juuri, kun näköpiirissä ei ollut yhtään ainutta kahvilaa, johon paeta suojaan. Muutaman korttelin tarpomisen jälkeen sellainen kuitekin löytyi kanaalin varrelta. Paikka oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsimmekin: Pieni eteisaula, jossa naulakko ulkovaatteille ja sateenvarjoille. Sisustuksessa tummaa puuta, baaritiskin takana korkea hylly täynnä laseja, raskaat samettiverhot korkeissa pieniruutuisissa ikkunoissa, pöydissä ihmisiä nautiskelemassa herkullisen näköistä lounasta, baaritiskin edessä viihtyisän oloiset jakkarat, pari vapaata paikkaa, asiallisen näköinen olutvalikoima ja ystävällinen tarjoilija tiedustelemassa, miksi ihmeessä olimme lähteneet Amsterdamiin ilman sateenvarjoja. Reissun ensimmäiseksi olueksi valitsin yhden suosikeistani: La Chouffen. Naapurimaan tuote tosin. Siitä kirjoitan joskus vielä oman juttunsa.

Hotellin lähistöllä olisi ollut ihmeteltäväksi myös Heineken Experience, mutta se jäi tälläkin kertaa välistä. Sen sijaan hyppäsimme ratikkaan kohteena Brouwerij ‘t IJ, jossa olin muistaakseni käynyt viimeksi vuonna 2008. Panimo toimii vanhan kylpylän tiloissa ja vieressä oleva tuulimylly toimii oivana maamerkkinä. Toiminta on alkanut vuonna 1985. Itselleni panimon oluista tutuinpia ovat dubbel Natte, trippel Zatte, witbier Ijwit, I.P.A sekä barley wine Struis. Eniten sydäntäni ovat ilahduttaneet kaksi viimeksi mainittua.

Koska kyseessä oli kuitenkin vasta iltapäivä, tuntui ajatus lähes kymmenprosenttisesta barley winesta vähän tuhdilta. Baari mainosti myös maistelusettejä, mutta kun yritimme niitä kysellä, kerrottiin niiden olevan loppu. En tiedä tarkoittiko se, että lasit ovat pesussa vai eikö meille vaan sellaista haluttu myydä, sillä hetken päästä naapuripöytään sellainen kuitenkin hoitui.

Päätin aloittaa aurinkoon sopivalla juomalla ja tilasin witbieriä. Kyseisestä tyylistä Ratebeer kertoo seuraavaa: "Witbier, also known as Belgian White, is a style of Belgian-style wheat beers that are generally pale and opaque with a crisp wheat character and citric refreshment of orange peel and coriander. Ingredients sometimes include oats for smoothness, and other spices such as grains of paradise. Serve with light cheeses or mussels." BJCP osaa kertoa tyylin olevan 400 vuotta vanha, mutta se hävisi hetkeksi kokonaan 50-luvulla, kunnes belgialainen Hoegaarden herätti tyylin uudelleen henkiin noin kymmenen vuotta myöhemmin maitomies  Pierre Celisin toimesta. Miekkonen oli asustellut viimeisen, vuonna 1957 suljetun, witbieriä valmistaneen Tomsin panimon vieressä ja ajoittain avustellut oluen teossa, eli jonkinlainen lenkki perinteen välillä kuitenkin säilyi. Kunnon DIY-hengessä panimo toimi alkuun Pierren talon heinävintillä, mutta 80-luvulla witbier löi uudelleen läpi ja kyseisen panimon witbier oli minulle - ja todennäköisesti monelle muullekin 2000-luvun taitteessa eri oluttyylejä kokeilleelle - ensikosketus kyseiseen olutlaatuun. Mieleen on jäänyt pienen ämpärin kokoinen jäähdytetty tuoppi, josta olut tarjoiltiin sekä mukana tullut sitruunaviipale. Hoegaardenin witbier on mielestäni edelleenkin ihan kelvollinen kyseisen tyylin edustaja.

Ijwit sen sijaan sisältää alkoholia 6,5 % ja on siten hieman vahvempi, kuin täysin klassinen noin 5% alkoholia sisältävä witbier. Tyylilajin tyypilliset elementit eli hiivainen sameus yhdistettynä venhämaltaan pieneen makeuteen, sekä mausteina käytetyt korianteri ja sitrushedelmä kuitenkin löytyvät.

Parin oluen jälkeen oli aika lähteä etsimään ruokaa. Amsterdam pursuaakin erilaisia, toinen toistaan houkuttelevimpia ravintoloita. Jo aiemmilla vierailuillani olen kuitenkin kiinnostunut erityisesti surinamilaisesta keittiöstä. Maa on Hollannin entinen siirtomaa, joka selittää ravintoloiden suurehkon määrän. Missään muualla en olekaan surinamilaisiin pöperöihin törmännyt. Vaikutti kuitenkin siltä, että ydinkeskustan alue oli näistä ravintoloista tyhjentynyt, mutta tilalle löytyi muuta aasialaista. Mutta hetkinen, missäs päin Aasiaa Suriname nyt taas sijaitsikaan? Keittiön makujen ja raaka-aineiden perusteella olin sijoittanut sen jonnekin Malesian lähelle, mutta tarkemmin ajateltuna en kyllä keskinyt yhtään missä se olisi.

Vilkaisu karttaan kertoi Surinamen sijaitsevan itse asiassa Etelä-Amerikassa, euro-seteleiden takapuolen kartan alalaidastakin tutun (kai olette huomanneet nämä Ranskan siirt... siis merentakaiset alueet) Ranskan Guayanan sekä Guyanan välissä Brasilian pohjoispuolella. Vaikutelmani aasialaisuudesta saattaa selittyä sillä, että väestöstä 37% on intilaista alkuperää, jaavalaisia 15%, kreoleita 31% ja loput ovat afriikkalaisten orjien jälkeläisiä, intiaaneja, kiinalaisia ja euroopplaista alkuperää olevia. Wikipedia kertoo keittiöstä seuraavaa: "Surinamelainen ruoka on karibialaistyylistä, ja siinä yhdistyvät afrikkalaiset ja intialaiset vaikutteet. Myös Jaavalta tulleiden indonesialaisten siirtotyöläisten ruokaperinteiden vaikutus näkyy surinamelaisessa keittiössä."

Surinamilainen annos oli tuhti ja maistuva

Edustava surinamilainen ravintola löytyi lopulta hotellin vierestä. Annosten nimet olivat muistaakseni vain hollanniksi, joten hieman summassa tuli ruokaa tilattua. Hintatasokin vaikutti olevan kohdallaan: annokset olivat noin viisitoista euroa. Haaveet surinamilaisesta oluesta jäivät toteutumatta, koska ravintola ei myynyt lainkaan alkoholia. Ruokajuomaksi tuli valittua hieman tylsästi Coca Cola. Annosten saavuttua hintataso vaikutti vieläkin edullisemmalta. Selvästi kyseessä oli koko perheelle suunnattu annos. Parhaani yritin, mutta aika paljon jäi syömässä. Makumaailma todellakin oli yhdistelmä eri keittiöitä. Possuvartaiden marinadin alkulähteen sijoittaisin Karibialle, riisiwokin edustaessa Aasiaa. Kaverini currypitoinen annos perunoineen haki inspiraationsa todennäköisesti Intiasta. Maininnan ansaitsi myös yksittäinen kananmuna, joka ei kastikkeen seasta erottunut perunoista ennen hämmentävää ensipuraisua.

BeerTemple

Ennen keikkaa tuli vielä vierailtua toisessakin varsinaisessa olutravintolassa: BeerTemplessä osoitteessa Nieuwezijds Voorburgwal 250. Baari keskittyy pääosin amerikkalaisiin craft-oluisiin. Hanoja oli riittävästi. Iltapäivällä tilaakin riitti hyvin. Internetistä löysin nyt myös tiedon, että kyseessä on yksi harvoja paikkoja, joista saa hanasta Rodenbach Foederbieriä. Täytyy muistaa jatkossa, jos tuolla tulee vielä joskus käytyä.

Hotellia kohti talsiessa, satunnaisten coffee shopien tuoksun  ajoittain kantautuessa sieraimiin, tuli myös mietittyä mahtaako hippisukupolven aikuistumisella ja jenkkien IPA-craf-olutskenen 70-luvulla alkaneella läpimurrolla olla jokin yhteys. Syynä tuoksujen jonkinlaiseen samankaltaisuuteen lienee se, että humalaköynös ja coffee shopeissa käryävä kasvi ovat sukulaisia. Voisikohan olla niin, että entiset hipit arvostivat oluessaan aromia, joka toi mieleen vanhat hyvät ajat Haight-Ashburyssa. Saattaa ehkä olla hieman kaukaa haettua.

Bazar

Koska olen kirjoittanut jo iltapäiväoluesta sekä päivällisestä, niin kirjoitetaan lopuksi vielä aamiaisesta. Amsterdamista nimittäin tuntui löytyvän kaikenlaista jännää erityisesti ruokapuolen suhteen. Aamiasta söimme entisessä kirkossa toimivassa Pohjois-Afrikasta sekä Lähi-Idästä inspiraatiota hakeneessa Bazarissa. Koko päivän saatavilla oleva Extra Bazar-setti tarjosi hyvät eväät päivään vahvan kahvin, tuoreen appelsiinimehun, tuhannen reiän pannukakun, erilaisten hillojen, marinoidun feta-juuston, hedelmien, leivän, kananmunien, juuston, makkaran ja jonkinlaisen hapankermalevittiin muodossa.

Niin ja tulihan se Neil Youngin keikkakin nähtyä. Kyseessä oli jälleen kerran ikimuistoinen setti, johon kuului monia harvemmin kuultuja helmiä, joita en ollut osannnut edes toivoa keikalla koskaan kuulevani. Sunnuntaina pääsimme vielä nautiskelemaan edellisenä aamuna loistavaksi todettua aamupalaa Bazarin terassilla ja samalla saimme seurata EM-kisojen puolimaratonia, jonka reitti kulki ravintolan edestä.