keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Maistossa Engelszell Nivard Jubiläumsbier

Stift Engelszell Trappistenbier-Brauerein Gregorius yllätti sen verran positiivisesti, että maisteluun oli hankittuva tätä panimon toistakin olutta. Kyseessä siis Itävallassa pantu vaalea Trappisti-ale.

Ulkonäkö on samea ja kullankeltainen. Tuoksussa makeutta ja vaaleaa belgihiivaa. Maku jatkaa samalla linjalla eli tyypillistä belgiblondea. Ensin hedelmäisyyttä ja loppumaku on kuiva lisättynä pienellä pippurisella mausteisuudella. Kaiken kaikkiaan varsin hieno tyylilajinsa edustaja.

Mistä: Alkosta hintaan 4,06 €.

Lyhyesti: Varsin tyylipuhdas Belgian Blonde Ale.

Hinta-laatu-suhde: Melko kohtuullinen. Olut on aavistuksen kalliin puoleista, mutta kuitenkin laadukasta tavaraa.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Maistossa Sæmundur Nr. 49 Pale Ale sekä Engelszell Gregorius Trappistenbier

Ensiksi tuliainen Islannista. Lentokentällä oli hirveä kiire, joten päädyin hädissäni nappaamaan taxfreestä sikspäkin Sæmundur Nr. 49 Pale Alea. Mango Pale Ale komeilee tölkin kyljessä. American Pale Ale väittää Ratebeer.

Olut on varsin sameaa ja oranssia. Menisi ulkonäkönsä puolesta NEIPA:sta. Tuoksussa mäntyisät aromat hallitsevat. Maku on raikas ja sitrushedelmäinen. Mangoakin jonkin verran erottuu, mutta varsin tasapainoisesti korostaen humalien eksoottisten hedelmien aromeja. Jonkin verran myös mehumaisuutta. Katkeroa löytyy loppumausta jonkin verran. Tasapainoinen kokonaisuus ja ehkä yksi parhaita maistamiani islantilaisia oluita. Ei kuitenkaan oluita ylipäätään. Alkoholia löytyy "vain" 4,7% eli tätähän saattaa saada kohta Suomestakin marketista.

Jääkaapissa pidempään muhinut Engelszell Gregorius Trappistenbieri tuli myös viimein korkattua. Kyseessä on siinä mielessä hieman erikoinen Trappisti, että se on valmistettu Itävallasssa Stift Engelszell Trappistenbier-Brauerein toimesta. Luostarissa valmistetaan kolmea eri olutta: 10,5% alkoholia sisältävää vahvaa alea Gregoriusta, hunajalla maustettua 6,9% vahvuista Bennoa sekä vaaleampaa Nivardia, vahvuudeltaan 5,5%. Mutta nyt siis lasiin kaatui Gregorius, joka on nimetty 1. maailmansodan aikaan Ranskasta karkoitetut trappistimunkit Itävaltaan johdattaneen munkin mukaan. Gregoriusta on valmistettu kesäkuusta 2012 saakka ja tyyliltään se on tumma Tripel. 

Ulkonäkö on punaruskea. Tuoksussa tyylikkäästi belgihiivan aromeita ja makeutta. Rusinaa ja luumua ehkä. Maku on varsin miellyttävä. Ensin tuoksusta tuttua luumuista makeutta, joka sitten muuttuu aavistuksen happamaksi. Kenties myös häivähdys kahvia ja lakritsaa. Jälkimaku muistuttaakin sitten jo melkeinpä Flandersin red aleista tuttua hapankirsikkaisuutta. Kaiken kaikkiaan makuelämys on kuitenkin paljon moniulotteisempi, kuin mitä pystyn sanoiksi pukea. Hieno olut ja osoitus siitä, että hyvää vahvaa Trappisti-alea osataan näköjään tehdä muuallakin kuin Belgiassa.

Itä vs. länsi: juhannuspöydän snapsit vertailussa - akvaviitti ja vodka

Keskikesän juhlan kunniaksi oli aika ottaa pieni harha-askel olutblogistin ominaisuudesta ja kirjoittaa hieman myös snapseista. Yleisesti ottaen en niitä juurikaan harrasta, mutta juhannukseen ne sopivat. Etenkin sillin kanssa. En viitsinyt kuitenkaan hankkia sitä kenties kaikkein perinteisintä suomalaista juhannusviinaa eli Koskenkorvaa, vaan päätin kysyä naapurikansoilta neuvoa asianmukaisen snapsin valintaan.

Venäjällä sillin kanssa nautitaan tietysti vodkaa. Kylmänä ja pienestä lasista. Jokaisen snapsin jälkeen on myös syytä haukata jotakin. Juhannuspöytään valikoitui viime kesänä Pietarista ostettu Parliament-pullo. Sen kummempia tarinoita en juomasta osaa kertoa, mutta käsittääkseni kyseessä on ihan ok vodka.

Ruotsalaiset taas nauttivat sillinsä akvaviitin kera. Äkkiseltään ajatus tuntuu hieman kummalta, sillä ainakaan aiemmin kyseinen juoma ei ole kuulunut suurimpiin suosikkeihini. Kyseessä on kuminalla sekä mahdollisesti myös aniksella, fenkolilla, kardemummalla, korianterilla, vanilijalla jne. maustettu viina. Myös akvaviitti nautitaan käsittääkseni usein kylmänä. Nimi tulee latinasta: aqua vitae - elämän vesi.

Päädyin kuitenkin hankkimaan juhannuspöytään norjalaista akvaviittia. Miksikö? Tarinan vuoksi tietysti. Linie Akvavitin valmistusprosessiin nimittäin kuuluu matka sherrytynnyrissä päiväntasaajan yli ja takaisin. Perinne juontaa juurensa parin sadan vuoden takaa, kun tislaamon omistanut Lysholm yritti kaupata juomaansa Indonesiaan. Maku ei kuitenkaan sopinut paikallisille, joten kallisarvoinen juomalasti matkasi takaisin Norjaan. Samalla juoma oli saanut täysin uusia sävyjä merimatkan aikana. Tämän vuoksi juoma seilaa edelleenkin maailman merillä ennen skandinaavien ruokapöytään päätymistään. Juoma on muuten ilmeisesti tislattu perunasta.

Kuinka juomat sitten toimivat? Tarjolla niin kanssa oli mm. uusia perunoita, smetana-silliä, graavisuolattua lohta, gini-siikaa ja matjee-silliä. Lienie sopi mielestäni paremmin perunoiden ja matjee-sillin kera, kun taas Parliament korosti graavisuolatun lohen ja smetana-sillin parhaita puolia. Gini-siika oli niin mietoa, ettei se oikein tuntunut sopivan yhteen kummankaan juoman kanssa. Hieman yllätyksettömästi tuloksena siis oli, että akvaviitti sopi hyvin yhteen skandinaavisten makujen kanssa, kun vodka taas korosti enemmän venäläisten ruokien makuja. En tosin ole aivan varma kumpaan ilmansuuntaan graavisuolattu kala tulisi sijoittaa.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Alkuperäinen vs. haastaja: Goset vertailussa

Oluttietäjien ylin auktoriteetti BJCP luokittelee gosen alakategoriaan historialliset oluet. Tähän luokkaan ovat päätyneet tyylit, jotka ovat joko kokonaan tai ainakin lähes kokonaan kadonneet. Nykyisin pienpanimobuumin myötä tyyli on kaikkea muuta kuin kuollut, mutta ilahduttavaa kyllä myös jokunen täysin alkuperäinen tyylin edustaja on säilynyt. Valmistus on ilmeisesti tosin myös näiden panimoiden osalta olla katkolla 60-luvun puolivälin jälkeen.

Yksi alkuperäisistä on Brauerei Reichenbrandin valmistama Original Ritterguts Gose, jota ilahduttavasti löytää ajoittain myös suomalaisista marketeista. Kyseessä on ilmeisesti vanhin edelleen valmistuksessa oleva gose. Panimo kertoo valmistaneensa olutta vuodesta 1824. Alunperin tyyli on kehitetty jo keskiajalla Goslar-nimisessä kaupungissa Gose-joen varrella. Mitä ihmettä, etkö muista kuulleesi kyseisestä joesta? No, en minäkään. Kyseessä on nimittäin vain vähän yli 7 km pituinen Ala-Saksissa virtaaava pikkuliru (tai ainakin melko lyhyt, en minä sitä oikeasti ole nähnyt). Lähin suurempi kaupunki alueella taitaa olla Leipzig, johon gose tyylinä yleensä yhdistetäänkin. Alkoholia Rittergutista löytyy juuri markettiin sallitut 4,7%.

Saksalainen oluen puhtauslaki ei gosen valmistajia sido. Maltaiden lisäksi valmistuksessa käytetäänkin suolaa ja korianteria sekä maitohappobakteeria. Yleisesti ottaen gose ei ole yhtä hapanta, kuin Berliner Weisse tai Geuze. BJCP kertoo tuoksussa olevan tyypillisesti hedelmää sekä korianteria, jossa voi olla myös sitrusmaisuutta mukana. Lisäksi mukana voi olla pientä hiivaisuutta sekä suolan antamaan merellistä tuulahdusta. Mausta löytyy sitten happamuutta, joka voi muistaa jääteehen puristettua sitruunaa. Jonkin verran myös mallasta sekä hedelmäisyyttä. Mietoa tai keskivahvaa suolaisuutta on myös syytä löytyä, mutta se ei saa olla hallitsevana tekijänä maussa. Humalan maut eivät lainkaan tähän tyyliin kuulu. Alkoholia on tyypillisesti 4,2-4,8%.

Haastajana tarjolla on ruotsalainen Brekeriet Sour & Salt. Tämä olut tuli poimittua mukaan Helsingin reissulla olutkauppa Pienestä. Kyseessä on 4,6% alkoholia sisältävä olut, jonka valmistuksessa on goselle asiaankuuluvasti käytetty korianteria, suolaa ja lactobacillus-bakteeria.

Sitten oluet lasiin ja vertailemaan. Rittergut on ulkonäöltään hieman tummepaa ja kirkkaampaa. Sen tuoksu tuo mieleen siman eli sitruunaa ainakin löytyy. Aavistus ehkä myös hiivaisuutta. Merituuli ei nenääni nyt satu puhaltamaan. Sour & Salt on hiivaisempi, mutta pieni häivähdys sitrushedelmää siitäkin löytyy. Merta en kyllä taaskaan erota. Tuoksu on Rittergutia happamampi.

Maultaan Rittergut on alkuun suolainen ja hieman hapan. Loppua kohti mukaan tulee enemmän hedelmäisiä sävyjä, jotka muistuttavat ehkä eniten omenaa. Ikään kuin joisin hieman hapanta omenavissyä sitruunaviipaleella. Suor & Salt on näistä ehkä aavistuksen happamampi. Suolaisuus on ehkä myös aavistuksen ilmeisempää, muttei mitenkään liian hyökkäävää. Myös jälkimaussa happamuus korostuu Rittergutia selvemmin. Sitruunaa olen myös löytäväni jonkin verran.

Molemmat oluet vaikuttavat siis täyttävän BJCP:n määritelmän gosesta (ainakin sen perusteella, mitä minun makuaistilla on mahdollista erottaa). Sour & Salt on ehkä hieman voimakkaamman makuinen ja niin ollen pidän siitä aavistuksen enemmän, vaikka ei Rittergutkaan missään nimessä huono ole. Ja toisaalta Rittergutin tuoksu on minusta taas selvästi houkuttelevampi. Hapanoluet eivät ehkä ole suurin ihastuksen kohteeni, mutta niillekin on silti paikkansa. Nämä kaksi olutta tarjosivat tällä kertaa varsin mielenkiintoisen makuelämyksen.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Reykjavik osa 3


Täydellisen islantilaisen pienpanimo-oluen metsästys jatkui. Samalla tuli myös huomattua, että reissu ajoittui Islannin kansallispäivän seutuun, jota vietetään 17.6. Edellisenä iltana paikalliset ilmeisesti juhlistavat seuraavan päivän vapaapäivää myös hieman useamman oluen merkeissä.

Tungoksesta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, kun saavuin Microbariin klo 17 tietämissä perjantaina. Monissa baareissa näytti olevan happy hour noihin aikoihin, eikä Microbar tehnyt poikkeusta. Tarjoushintaan (noin 6 € puolen litran tuoppi) oli valittavana joko lageria tai amber alea, joista valitsin janooni ensinmainitun. Ihan maistuvaa ja raikasta, muttei mitään erityisen mieleenpainuvaa. Nimikin on valitettavasti jo unohtunut.

Päätin maitella paikassa vielä toisenkin oluen. Ruotsalaisten suosittelema mustikka-gose oli kai sitten loppunut, koska sitä en onnistunut tilaamaan. Islantilainen asiakaspalvelu oli paikoin varsin nuivaa ja Microbarissakin kaksi erittäin kyllästyneen oloista työntekijää näytti arpovan, kumpi joutuu alkaa minua palvelemaan. Yritin saada tarjolla olevista oluista jotain lisätietoa, mutta hyvin niukasti sitä minulle suotiin. Päädyin kuitenkin mielenkiintoiselta vaikuttavaan skyrillä hapatettuun goseen nimeltä Skyrgosi.

Panimona oli toiminut Gæðingur Öl Brugghús, joka sijaitsee Islannin pohjoisosissa ja on perustettu 2011. Tämän tiedon kaivoin tosin äsken internetistä, sillä baarimikko ei minulle jaksanut pahemmin alkaa mitään selittelemään. Mitäpä sitä turhaan lätisemään.

Maultaan olut oli goseksi ehkä yllättävänkin hapan, enkä kovinkaan reilua suolaisuuttakaan löytänyt. Varsin maistuva kuitenkin. Baarissa olisi ollut tarjolla paria muutakin mielenkiintoisen oloista olutta, mutta illaksi oli tarjolla muuta järjestettyä ohjelmaa. Hintatasokin oli jälleen kerran sen verran korkea, ettei reilun kympin maisteluannoksia viitsinyt ihan hirveän montaa juoda. Islantilainen NEIPA olisi kuitenkin kiinnostanut. Jollain tapaa myös panimo nimeltä Ölvisholt kiehtoi, mutta ilta oli vielä aivan liian nuori imperial stoutille.

Loppuillasta tuli porukalla vielä poikettua yhdelle Skúliin. Paikassa oli melko hyvä valikoima maustettuja hapanoluita, joista porukan normaalisti viiniä tai siideriä juovat jäsenetkin löysivät pienellä opastuksella mieleisensä juomat. Viiniäkin olisi tarjolla ollut, mutta se oli vielä oluttakin selvästi kalliimpaa. Musiikkina soi ilahduttavasti ainakin Pixiesin Doolittle.

Arvoin hanaoluista itselleni lasillisen Borg Sólveig Nr. 25 Hoppy Weizenia. En yleensä pyri etsimään mahdollisimman humaloituja vehnäoluita, mutta jollain tapaa minun teki mieli tätäkin testata. En vaan oikein osaa sanoa pidinkö vai en. Vehnäoluen banaanisutta ja jenkkihumalien katkeroa muistelen löytäneeni. Varsin ikäväksi yltynyt flunssa verotti maistelukokemusta kuitenkin jonkin verran. Yllättävän hyvin Skúlissakin oli puolen yön maissa tilaa, vaikka kyseessä piti olla suuri paikallinen juhlailta. Ehkä islantilaiset juhlivat jossain muualla, missä oluet oli ehkä hieman edullisempia tai sitten bileet olivat jo siirtyneet yökerhoihin.

Lauantaina ohjelmassa oli ensin kylpemistä Laugardalslaugissa. Kyseessä on geotermaalisella energialla lämmitetty kylpylä, jossa oli lämpöaltailta 38 C miellyttävästä lillumislämmöstä melko epämukavaan 44 asteen kuuma-altaaseen. Äärimmäisyyttä löytyi myös toiseen suuntaan: kylmäallas oli vain viisiasteinen. Silti islantilaiset istuskelivat rauhassa sielläkin. Uimisen jälkeen tuli nälkä. Íslenska Hamborgarafabrikkan tarjosi siihen helpostusta maistuvalla lammashampurilaisella, joka oli kansallispäivän kunniaksi koristeltu myös maan lipulla. Paikka jäi mieleen myös varsin ystävällisestä asiakaspalvelusta.

Reissun viimeinen olut tuli nautittua lentokentällä hieman turhankin kiireesti. Itseään aina aikataulussa pysyväksi mainostanut lentäkenttäbussifirma lähti kenttää kohti 10 minuuttia myöhässä ja 45 minuutin sijaan matkaan meni tunti. Finnairin bagage drop toimi niin, että automaatista sai tulostettua matkalaukkuun tarran, mutta itse laukku piti sitten jonottaa samalle tiskille, jossa kaikki muutkin tekivät lähtöselvitystä. Noin tunnin jonottamisen jälkeen laukku kuitenkin lähti konetta kohti ja minä turvatarkastukseen, joka sujui onneksi nopeasti. Lähtöportilla olin paria minuuttia ennen annettua boarding-aikaa. Aika pian kävi kuitenkin selväksi ettei lento tule lähtemään ajoissa, sillä koneemme rullasi siinä vaiheessa vasta lähtöportilla ja aiemman lennon matkustajat päästettiin ulos koneesta.

Päätin käväistä pikaisella aterialla ja oluella läheisessä kuppilassa. Ruuaksi 4 palaa nigiri sushia hintaan 15 euroa ja juomaksi lähes kympin pullo-olut. Mikäs siinä. Ongelmaksi vaan muodostui se, ettei tarjoilija löytänyt oikein mistään korkinavaajaa. Kun sellainen lopulta löytyi, en enää kehdannut - tai kiireen vuoksi viitsinyt - alkaa pyytää lasia juomalleni. Borg Úlfur India Pale Ale Nr. 3 kaatui siis kurkkuuni melko nopeaan tahtiin suoraan pullosta. Aika peruskamaa sekin vaikutti olevan. Hieman reilumpi humalointi olisi ehkä jäänyt paremmin mieleen. Yllättykseni humasin, että muutaman minuutin kestäneen ateriointini aikana paikka oli mennyt kiinni ja sisäänkäyntien eteen vedetty narut. En tiedä mitä kautta minun olisi pitänyt virallisesti poistua, mutta luikahdin puomin alitse. Lentokentän tax freesta sai pienpanimo-oluita vain sixpäkeissä, mutta yksi sellainenkin tuli kiireessä mukaan vielä poimittua. Saa nähdä toimisiko islantilainen Mango-IPA. Mangot ovat tuskin kuitenkaan paikan päällä kasvatettuja, vaikka esimerkiksi banaaneita geotermaalisella energialla siunatut islantilaiset kasvihuoneissaan kuulemma kasvattavatkin.

Kaiken kaikkiaan Islannissa maistamani pienpanimo-oluet olivat joko varsin tyylipuhtaita, mutta hieman persoonattomia kopioita alkuperäisistä tyyleistä, tai sitten paikallisella twistillä tehtyjä versioita niistä (timjami-saison ja skyr-gose). Mitään aivan täydellistä täysosumaa ei tullut vastaan, mutta mielenkiintoisia makuja joka tapauksessa. Toisaalta oluenmaistelu ei ollut tämän reissun ykkösprioriteetti, joten todelliset erikoisuudet jäivät varmasti löytymättä. Kaupunkina Reykjavik oli varsin pieni, mutta melko väljästi rakennettu. Esimerkiksi bussiasema tuntui olevan keskellä peltoa, vaikka sijaitsikin melkein ydinkeskustassa. Reykjavik tuli tällä reissulla nyt nähtyä, mutta luontoa voisin lähteä uudestaankin ajan kanssa katsomaan. Pelkälle olutmatkalle lähtisin jonnekin muualle.



perjantai 16. kesäkuuta 2017

Reykjavik osa 2

Pikainen olut ennen iltatilaisuutta kongressikeskus Harpan ravintolassa. Olin odottanut hintatason olevan jotain uskomatonta, mutta happy hourissa puolen litran tuoppi Boli-lageria maksoi 600 rahaa eli noin 5,3 €. Valmistajana hankalahkosti nimetty Ölgerðin Egill Skallagrímsson. Aika peruslager, ei jäänyt mitenkään erityisesti mieleen.

Seuraavaksi kohti taidemuseota, joka näytti ehkä olleen entinen vankila. Tervetuliasmaljojen sekä pikkusuolaisen jälkeen oli aika miettiä seuraavaa paikkaa. Internetin mukaan Reykjavikin keskustassa näyttäisi olevan neljä selvästi muista erottuvaa craft-baaria: Skúli, Microbar, Mikkeller sekä jokin hyvin hankalasti nimetty panimobaari. Mikkeller ei nyt houkutellut, sillä halusin islantilaista olutta. Kaipa siltäkin sitä tosin olisi saanut. Microbar näytti olevan kätevästi nurkan takana, joten tarkoituksena oli ottaa suunta sinne. Samalla hetkellä satuimme kuitenkin törmäämään pienpanimo-oluista innostuneeseen ruotsalaiseen seurueeseen, joten kohteeksi valikoitui panimobaari Bryggjan Brugghús satama-alueella.

Päädyin ottamaan kolmen oluen maistelusetin, joka sisälsti pilsnerin, vehnäoluen sekä Tupla-IPA:n. Ruotsalaisten kanssa tuli turistua mm. olueiden nettitilaamisesta. Ruotsiin voi kuulemma tilata, mutta tilaaja maksaa verot. Malmössä asuvat uudet tuttavani kuulemme hyödyntävät tanskalaisia tuttuja, joilta paketin voi sitten kätevästi käydä junalla noutamassa. Toisaalta Systembolaget hankkii monia hyviä harvinaisempia oluita ja myy niitä nettikauppoja edullisemmin: verotus menee juoman vahvuuden, ei hinnan mukaan. Keskustelu ajautui jostain syystä myös Tuntemattomaan Sotilaaseen, jonka ruotsinnos kuulemma kunnioittaa alkuperäisteoksen murteilla pelaamista. 60-luvulta peräisin olevassa käännöksessä sotilaat puhuvat suomenruotsin eri murteita. Mielenkiintoista.

Oluista paras oli DIPA. Ei liian vahvasti humaloitu, vaan varsin miellyttävä. Wheat oli melko tyypillistä vehnäolutta, mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Pilsner oli varsin helposti juotavaa ja sopivan rapsakkaa. Kaverin lasista tuli maistettua myös Judas-nimistä vahvempaa olutta, joka ilmeisesti oli kuitenkin eriä, kuin samanniminen belgialainen olut. Varsin maltaista tavaraa, mutta tyylilajia en pystynyt nimeämään. Panimobaarissa leijui ilmassa asiaankuuluva maltaisen makea tuoksu. Varsin mukava paikka.

Tämä päivä oli varsin kiireinen, mutta mieleenpainuva monin eri tavoin. Ruualla olikin sitten aika testata arktista saisonia Snorria. Valmistajana jälleen Ölgerðin Egill Skallagrímsson. Mausteena oli käytetty timjamia. Ihan mukavan raikas olut, mutta saisonmaisia piirteitä en juuri löytänyt. Mausteena käytetty yrtti sen sijaan maistua mielestäni aika lailla sopivasti eli sen erotti, mutta makua se ei kuitenkaan mitenkään hallinnut.

Islantilainen pienpanimokulttuuri tuntuu olevan voimissaan, mutta mitään täysosumaa ei vielä vastaan ole tullut. Olisin ehkä kaivannut myös hieman enemmän vaihtelua jokseenkin perinteisiin tyyleihin, mutta ehkä löydän sitä vielä jatkossa. Toistaiseksi oluet ovat ehkä Snorria lukuunottamatta noudatelleet melko uskollisesti esikuviensa makuja.

Illan päätteeksi päädyin korkkaamaan vielä Viking Stoutin. Panimona lupaavasti nimetty Viking Ölgerd. Melko runsas vaahto. Tuoksussa tutut elementit eli paahteisuutta ja kahvia. Ehkä jopa aavistus kaakaotakin. Maku jatkaa melko lailla samaa linjaa. Varsin tasapainoinen suoritus, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen omaperäinen.

Huomenna yritän etsiä käsiini ruotsalaisten mainostaman Microbarin mustikka gosen. Hieman ehkä liian trendikkään kuuloista kamaa, mutta pitänee kuitenkin kehujen vuoksi testata.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Reykjavik osa 1

Tie vei tällä kertaa Islannin pääkaupunkiin Reykjavikiin. Puhtaasta lomareissusta ei missään nimessä ole kyse, mutta toki aikaa on aina löydettävä myös oluelle.

Reissun ensimmäinen mallasjuoma oli paikallisten isäntien mannerlaattojen kohtauspaikassa tarjoama Bríó. Valmistajana Borg Brugghús. Vaalea lager, mutta ehkä aavistuksen reilumpi humalointi, kuin yleensä tai sitten olin vain oluen tarpeessa. Tykkäsin. Kovasti.

Tänään pyöräreissulla tuli hienojen maisemien lisäksi bongattu paikallinen viinakauppa Vínbúðin. Kävin hakemassa sieltä pari erikoisempaa olutta kotiinviemisiksi. Viereisestä ruokakaupasta mukaan tarttui luonaaksi tonnikalaleipä sekä Skyr-rahkaa. Samalla huomasin, että myös Islannissa on vastine kotikaljalle: Egils Malt Extrak.
 
Tuoksu on makean maltainen ja ehkä aavistuksen mukana on myös hiivaa. Maku myös hyvin makea. Ei juuri humalointia. Pyöräilyn jälkeen menee kyllä hyvin janojuomana, mutta en minä tästä muutoin oikein mitään kiksejä saa. Tulipa nyt kuitenkin testattua.

Islannin hintatasosta on juttua riittänyt. Ravintolaan saa helposti menemään 50 euroa pelkkään ruokaan ja olutkin ilmeisesti maksaa 10-15 eurosta ylöspäin. Vinbudinissa maksoin neljästä erikoisoluesta hieman päälle 20 euroa, mikä minusta toisaalta ei ollut mitenkään kohtuuton hinta. Täytyy yrittää jossain vaiheessa löytää aikaa myös testata pienpanimo-oluita myyviä baareja ja raportoida sen jälkeen kokemuksista.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Perjantain Super Sessio

Sanapari Super Session viitattaa yleensä vuonna 1968 ilmestyneeseen Mike Bloomfieldin, Al Kooperin ja Stephen Stillsin levytykseen. Termi superyhtye on peräisin juurikin tästä studiosessiota. Yleensä nämä kokoonpanot ovat kuitenkin olleet heikompia, kuin mitä osiensa summa olisi antanut olettaa ja sama pätee mielestäni myös Super Sessioniin, jonka olen myynyt jo jokin aika sitten pois.

Viime aikoina sen verran moni asia oli loksahtanut kohdalleen, että koin aihetta pieneen juhlaan. Jääkaappiin sekä olutkellarin virkaa toimittavaan pahvilaatikkoon oli myös ajan saatossa kertynyt useampikin sellainen hieman harvinaisempi olutpullo, jota en ollut raaskinut korkata. Oli aika kutsua koolle riittävän monissa käymisteitse valmistetuissa liemissä itsensä marinoima seurue ja korkata olutvarastooni kertynyt "superkokoonpano".

Sitä ennen oli kuitenkin hyvä evästää hieman. Paikaksi valikoitui Lielahtikeskuksen nepalilainen nimeltä Tribeni. Varsin maistuvat ja kookkaat annokset, vaikka tulinen kala-annos olikin ilmeisesti äärimmäisen tulinen. Onneksi pahin polte ehti ymmärtääkseni laantua ennen oluidenmaistelua.

Ruokajuomaksi otimme tietysti olutta. Ravintolassa oli tarjolla ilahduttavan laaja valikoima tiibetiläisiä tai sellaiseksi profiloituneita oluita (eli noin kuusi vaihtoehtoa). Suurin osa edusti tietysti lageria, mutta yksi belgiassa valmistettu golden alekin oli listalla. Päätin koitenkin ottaa miehekkään kokoisen eli 660 ml pullon Gorkha-nimistä lageria.

Maku oli yllättävänkin raikas. Pientä voimaisuuttaakin oli myös mukana. Oikein hyvä ruokajuoma, joka ei myöskään loppunut kesken, kuten joskus tuppaa käymään 330 ml pullon ja tulisen ruuan kanssa. Oma kana-annokseni tosin ei ollut lainkaan tulinen. Eipä se haitannut, sillä ruuan maut tulivat paremmin esiin ilman turhaa poltetta. En minä silti tulisiakaan ruokia vieroksu.

Gorkhan sisällysluetteloa tutkiessa hieman huvitusta herätti ohramaltaan käännös "barely maltiksi". Mahtoikohan olut sisältää monien makkaroiden tavoin oikeaa raaka-ainetta sekän lisäksi sen kaltaisia aineisosia...

Ruuan päälle olikin sitten hyvä korkata sessio. Ensimmäisen Mikkellerin Nelson Sauvin Brut. Ratebeer ilmoittaa tyyliljaksi Belgian Strong Ale. Bière de Champagneksikin olen sitä joskus nähnyt kutsuttavan. Oli miten oli niin skumppalasista tämä, kuten itse asiassa kaikki muutkin session oluet tuli nautittua. Väri kullankeltainen. Tuoksu hapan ja herukkainen. Maussa happamuus oli selkein elementti, mutta myös Nelson Sauvinin herukkaisuutta tuli jonkin verran esiin. Oikein hyvä olut, mutta kun hintaa oli muistaakseni noin kolmisenkymppiä niin hinta-laatu-suhde jää kuitenkin korkeintaan välttäväksi.

Seuraavaksi vuorossa oli Wild Beerin Ninkasi.
"Bubbles + Apples + Wild Yeast", lupaa etiketti. En oikein tiedä mihin tyylilajiin tämä olut asettuisi, sillä valmistuksesta panimo kertoo seuraavaa: "This is an equally divine Belgian-style saison with a copious amount of New Zealand hops, freshly harvested Somerset apple juice and wild yeast added to the mix. However, we like to take things just that bit further (it’s the Wild way!) — once bottled the beer undergoes a secondary fermentation with champagne yeast, giving it a brisk spritziness on the tongue." Tuoksultaan olut on hedelmäinen. Maussa ensin omenaa, sitten saisonin pippurisuutta. Jälkimaku kuiva. Varsin maistuva tämäkin.

Sitten klassikko eli Rodenbach Vintage 2013. Väriltään olut on punaruskeaa. Tuoksussa selvästi hapankirsikkaisuutta. Maku alkuun hieman makeahko, joka muuttuu sitten happamaksi. Hieno olut.

Seuraavaksi jotain ihan muuta ajattelin ja lasiin päätyi Põhjalan Mutant Disco. Kyseessä on tynnyrikypsytetty White IPA eli erikoisuutta on tässäkin lähdetty tavoitelemaan. Tuoksussa tyylilajille tyypillistä aromihumalaa, sitrusta ehkä etupäässä. Maussa ensin aromihumalan eksoottista hedelmää. Sitten kenties tynnyristä peräisin olevaa hieman IPA:lle vieraampaa makua, josta en kuitenkaan tequilaa onnistunut tunnistamaan. Lopussa jonkin verran katkeroa. Ihan ok olut.

Grassrootsin Artic Saison oli illan maistelluista oluista ehtinyt vanheta jääkaapissa ehkä kauimmin. Hankin sen viime kesänä Kööpenhamista, mutta en ollut raaskinut korkata. Olut oli pullotettu 4/2015. Kauhukseni huomasin, että tähän saisoniin oli pistetty mukaan myös brettanomycestä. Ei minulla sinällään ole mitään hapanoluita vastaan, mutta pelkäsin että näin pitkä kypsytys saattaa olla peittänyt saisonin aromit happamuuden alle. Näin ei onneksi ollut kuitenkaan käynyt. Väriltään olut oli vaaleankeltainen. Tuoksu hapan. Maussa myös ensin happamuutta ja hyvin hentoa saisonille tyypillistä mausteisuutta. Lämmetessä saisonin piirteet kuitenkin tulevat ilahduttavammin esiin ja varsin mainio tämä olut oli. Hinta oli 160 Tanskan kruunua eli noin 20 euroa, joka jälleen painaa hinta-laatu-suhdetta, vaikka olut varsin mainio olikin.

Saisonien parissa jatkettiin. Lasiin kaatui yhden suosikkipanimoistani Fantômen voikukalla maustettu saison Pissenlit. Ulkonäöltään olut oli sameaa. Tuoksu varsin ruohomainen. Maku selvästi likaisempi kuin edelliset saisonit. Hyvässä mielessä. Hyvin moniulotteinen makuelämys kaiken kaikkiaan. Lopussa jopa aavistus banaania. Ehkä jopa illan paras olut. Tai sitten se oli edellinen.

Tankerin Ketser ei sitä vastoin kovassa seurassa nyt oikein pärjännyt. Oude Bruinia on kai tavoiteltu, mutta belgialaisten klassikoiden tasolle ei päästä. 

Keskinkertaisen kopion jälkeen mieli teki aitoa belgitavaraa, joten oli aika korkata Cantillonin Kriek. Kirsikkaa ja reilusti happamuutta. Ehkä jopa aavistuksen liiankin hapan omaan makuuni.

Viimeksenä vielä toinen olut Põhjalalta. Kekseliäästi nimetty feikki-skotti Mel Gibson. Tyylilajina skotti-ale, joka on sitten viimeistelty tynnyrikypsytyksellä viski-barrelissa. Yllättävänkin tumma olut. Kahvia, viskiä, mallasta ja vanilijaa. Oikein hieno päätös maistelu-sessiolle. Saattaa olla, että yksittäiset oluet jäivät ehkä hieman turhan vähäiselle huomiolle tässä, mutta toisaalta tulipahan ainakin viimein korkattua useampikin sellainen olut, joita en ollut aiemmin raaskinut avata.


perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kaljat maistossa: Kali ja Kvassi

Kirjoittelin Pohjolan perinnekaljoista jokin aika sitten. Mainitsin, että eestiläinen kali oli minulla vielä testaamatta. Eipä ole enää. Mahdollisuuden kalin maistamiseen (onko se sitten kalioittelua?) tarjosi Hämeenkadulla sijaitseva Viron Herkkukauppa. Koska hyllyssä sattui olemaan myös useampaa laatua kvassia, päätin poimia mukaan myös pullollisen sitä.
Aloitetaan kuitenkin kalista. Kyseessä on Saku Õlletehasin valmistama 0,5% alkoholia sisältävä kotikalja. 

Lasiin kaadettaessa juomasta jää pieni vaahto. Tuoksussa mallasta ja makeutta. Maku jatkaa samoilla linjoilla ollen hyvinkin makea. Pientä limppuisuutta ehkä loppumaussa. Humalan makua tästä ei löydy. Valmistukseen on ilmeisesti käytetty sekä ruis-, että ohramaltaita. Periaatteessa ihan ok, mutta minun makuuni liian makea.

Sitten kvassin kimppuun. Ymmärtääkseni perinteisesti kvassi on valmistettu käyttämällä sitä ruisleivästä. Kyseinen valmistusmenetelmä on ollut käytössä jo Mesopotamiassa, mutta on hieman epäselvää periytyykö meneltelmä noista ajoista, vai onko se keksitty Venäjällä uudelleen myöhemmin. Varsinainen muinaisolut kuitenkin siinä mielessä.

Juoman nimi ei ainakaan minun kielitaidollani käänny kovinkaan hyvin roomalaisille aakkosille. Asiasta kiinnostuneet voinevat kuitenkin kuvasta halutessaan selvittää juoman nimen. Tämän kvassin tuoksu oli selvästi maltainen ja makea. Maku on niin ikään makea, mutta tällä kertaa mukana on myös siirappisuutta sekä myös ruisleipää muistuttavia piirteitä. Alkoholia juomassa oli muistaakseni 1,2%.

Näistä kahdesta pidin ehkä hieman enemmän kvassista, joka tosin oli parhaimmillaan heti pullon avaamisen jälkeen. Pari päivää jääkaapissa avattuna ei tehnyt juomalle hyvää. Parhaimmillaan kvassi tuntui olevan ruokajuomana, mihin se ilmeisesti on tarkoitettukin. Erityisesti pidin siitä ruokaisien blinien (smetana-mäti-sipulihienosteluun se tuskin kuitenkaan sopii) kanssa viime kesän Pietarin reissulla. Suosittelen testaamaan, jos matala-alkoholiset perinneoluet kiinnostavat. Erityisplussaa linkistä muinaaseen oluenvalmistusperinteeseen.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Maistossa kesä-laageria, simaa ja loistava tupla-IPA

Pyynikin Mosaic Lageria ylistäessäni kirjoitin: "Taistelee mielestäni varsin voitokkaasti parhaan maitokauppavahvuisen jenkkihumaloidun lagerin tittelistä Stadin Panimon American Lagerin kanssa." Unohdin kuitenkin kolmannenkin tähän kategoriaan kuuluvan mainion tuotteen eli Mallaskosken Rainy Summer Wheat Lagerin, johon sain ilon tutustua viime kesänä.

Ratebeer kertoo tyylilajiksi India Style Lager: "This category is defined by the prominence of modern hop varietals that contribute significantly to the overall character of the beer. Color can vary from pale through dark. Aroma is moderate to strong with clear influence from modern hops. ABV ranges from a few percent ("session") through 10% or higher ("imperial"). A key attribute of this style is that the beer is fermented with lager rather than ale yeast, thus generally combining a clean lager finish with amplified hop aromas and flavours." Eli ilmeisesti sama kategoria, kuin mitä olen India Pale Lageriksi nimittänyt. Hieman hämmentävästi kuitenkin esim. Pyynikin Mocaic Lager on Ratebeerin mukaan "Premium Lager". Mutta eihän näitä luokituksia tarvitse ihan tosissaan aina ottaa...

Alkoholia Rainy Summerista löytyy juuri markettiin sallitut 4,7%. Humalana moderni Mosaic, sekä Magnum ja Saphir. Näistä Magnum on ilmeisesti lähinnä katkeroita tuottava ja Saphir taas tuottaa mausteisia, hedelmäisiä ja kukkaisia aromeita. Ohramaltaan lisäksi valmistuksessa on nimen mukaisesti käytetty myös vehnämallasta. Yritin googlettamalla selvittää, mitä vehnän lisääminen vaikuttaa lagerin makuun, mutta ilmeisesti vaikutukset ovat melko pieniä: Jonkin verran kukkaisuutta sekä liuotinmaisuutta tuovia estereitä se saattaa käsittääkseni makuun lisätä. Lisäksi vehnä saattaa parantaa makujen säilyvyyttä. Valmistusprosessia vehnä lyhentää käymisen osalta ja lisäksi voimaisena aistittavaa diasetyylia muodostuu vähemmän. Tuosaalta oluen suodattaminen vaikeutuu.

Pitkähkön esipuheen jälkeen on aika arvioida itse olutta. Rainy Summer on lasissa kirkasta, hieman rusehtavakin. Tuoksussa hieman makeaa humalan aromia, kenties mustikkaa? Maku on varsinkin loppua kohti aika makea, hedelmääkin. Raikas. Varsin miedot katkerot minusta, vaikka katkerohumalaakin oli siis mukana. Varsin hyvä kesäolut joka tapauksessa.

Mistä: Prismasta. Hinta oli 2,89 €.

Lyhyesti: Raikkaasti aromihumaloitu kesäinen janonsammuttaja.

Hinta-laatu-suhde: Hyvinkin kohdallaan. Yksi parhaita kauppavahvuisia lagereita.

Sitten lasiin simaa. Simapajan Nihti-Simaa tarkemmin ottaen. Käväisin viime kuussa Pienessä, jossa tätä oli jääkaapissa. Alkoholia 4,5%. Kyseessä on puolikuiva hunajasima, josta valmistaja kertoo seuraavaa: "Maustettu kevyesti sitruunalla ja mustaherukanlehdillä. Valmistettu hunajasta, ja myös jälkikäytetty sillä. Ei lisättyä sokeria!" Aiemmin olen maistanut Simapajalta kuivan vahvemman kuivan hunajasiman, josta en suuremmin innostunut. Päätin kuitenkin antaa vielä yhden mahdollisuuden. 

Ulkonäöltään sima on hyvinkin vaalean keltainen. Kuplia löytyy reippaasti. Tuoksussa erotin makeutta ja herukkaa. Suussa varsin hiilihappoinen, alkuun puolikuiva vaikutelma, joka kuivuu vielä loppua kohti. Jonkin verran hunajaakin. Selvästi parempi, kuin esimerkiksi skumpan korvikkeena myytävät markettivaihvuiset siiderit. Oikein hyvää ja helposti juotavaa.


Mistä: Pienpanimokauppa Pien (Varustelekan myymälästäkin tuotetta ilmeisesti saa). Hinta oli muistaakseni nelisen euroa.

Lyhyesti: Varsin miellyttävä puolikuiva hunajasima. Tätä voisi ajatella esimerkiksi kotimaiseksi skumpan korvikkeeksi kilistyksiä vaativiin tilaisuuksiin.

Hinta-laatu-suhde: Kohdallaan.

Sitten loppuun vielä tasapainoinen humalalataus. En alunperin ajatellut kirjoittaa tästä illan päätteeksi nautiskelemastani tupla-IPA:sta lainkaan arviota, mutta pakko oli kuitenkin jotain kirjata, että muistan jatkossakin tätä herkkua ostaa, jos sitä vastaan tulee. Kyseessä on siis Lagunitas Maximus Double IPA. Alkoholia 8,2%. Alko on mitannut 50,2 EBU:a. Panimo itse ilmoittaa 72 IBU:a. Joka tapauksessa näin ennakolta omaan makuuni varsin sopivalta vaikuttava määrä.

Olut jättää lasiin pitkän ja upean vaahdon. Tuoksussa ainakin mäntyä ja sitrusta. Maussa maltaan karamellimainen makeus ja humalan eksoottiset hedelmät, sekä katkerot ovat täydellisessä tasapainossa. Loistava olut.

Mistä: Alkosta hintaan 4,85 €. Kyseessä on erikoiserä, joten ihan joka myymälässä tätä ei valitettavasti ole, mutta onneksi nettikauppakin on viimein keksitty.

Lyhyesti: Tupla-IPA nautiskelijalle, joka maksimaalisen katkerotykityksen sijaan arvostaa humalan ja maltaan tasapainoa.

Hinta-laatu-suhde: Tässäkin tapauksessa kohdallaan.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Maistossa Früh Kölsch

19.4.2004 Stadion Hostel, Köln

Junamatka Hampurista meni Franz Ferdinandia kuunnellessa, pari olutta juodessa (Hampurista sai Paulainerin hyvää weissbieriä), nukkuessa ja shakkia pelatessa. Hostelli löytyi suht helposti Lonely Planetin kartan avulla korttelin päästä juna-asemasta. Yö dormissa maksoi 15 €. Aika viihtyisä huone. Kerrankin ihan tavalliset sängyt kerrossänkyjen sijaan. Huoneessa on jopa viherkasvi. Joku palmun tapainen. Tässä hostellissa ei saanut rinkkoja lukolliseen kaappiin, joten laitoimme ne sängyn alle. Edellisessä paikassa kaappeihin olisi käynyt vain D-markka, joten silloinkin rinkat olivat lattialla. Hostellissa on ilmainen netti, joten kävin lukemassa sähköpostit, joissa ei ollut uusia viestejä. Pesimme pyykkiä ja pesuohjelman pyöriessä kävimme hakemassa pari olutta aseman kaupasta. Jotain Küppers Kölschiä ostin. Ehkä parasta reissun aikana juomaani lageria.


Kyseessä taisi olla ensikontaktini tähän kapeista laseista nautittavaan saksalaiseen oluttyyliin. Sen jälkeen olen muistaakseni maistanut vain Sünner Kölschia, kunnes bongasin Alkon erikoisvalikoimasta tämän Cölner Hofbräu P. Josef Frühin valmistaman Früh Kölschin. Tyylilajista BJCP kertoo seuraavaa: Kirkas ja rapsakka. Hillitty maltaisuus johdattaa raikkaaseen lopetukseen. Tuoreus on tässä tyylissä hyvin tärkeää. Tuoksussa hillittyä mallasta, makeutta, korkeintaan pientä humalan aromia. Pientä rikin katkuakin saa ilmeisesti olla, mutta se ei ole pakollista. Maussa pehmeää mallasta, korkeintaan keskivahvaa humalointia ja kuiva ja rapsakka lopetus. Jokainen panimo tulkitsee tyyliä ilmeisesti kuitenkin hieman omaan tapaansa.

Millaisia ajatuksia raki-lasiin vääräoppisesti kaatamani Früh sitten herätti? Ulkonäkö on kirkas ja vaalean keltainen. Tuoksussa vaaleaa mallasta, mietoa humalan aromia ja ehkä käymisprosessista peräisin olevaa jotain kemikaalimaista. Kenties jotain hedelmäesteriä. Maku maltainen ja kevyt, rapsakka. Humalointia ei juuri huomaa.

Mistä: Alkosta hintaan 2,98 €

Lyhyesti: Viinapitoisuus on limuviinamaiset 4,8%, eli tällä ei mitään asiaa tule olemaan maitokauppaan Karjala 100-päkin viereen kansaa turmelemaan. Varsin raikas, erittäin kevyesti humaloitu, vaalea mallas edellä menevä tapaus.

Hinta-laatu-suhde: Eipä ole hinnalla pilattu, mutta ei myöskään erityisen mieleenpainuva. Tuskinpa tulen tätä kuitenkaan uudestaan ostamaan.