Olutta maailman katolla: Chile - Bolivia 2009

Chilen pääkaupungista Santiagosta pääsee bussilla maan pohjoisosaa hallitsevassa Atacaman autiomaassa sijatsevaan San Pedro de Atacamaan. Matka Pan-American Hiwayta pitkin kestää täydet 24 tuntia. Alkuun tie pysyttelee Andien ja Tyynen valtameren välisellä kapealla vyöhykkeellä, mutta 21 tunnin istumisen jälkeen ikkunoista avautuu pelkkää aavikkomaisemaa.

Etelä-Amerikassa bussit olivat tilavia ja muutoinkin varsin mukavia

San Pedro sijaitsee 2400 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, mihin tie on meidät seuraavaksi viemässä. Jeeppimatkalla suola-aavikko Salar de Uynin läpi Boliviaan käymme korkeimmillaan yli 4500 metrissä. Tällaista reilun kahden kilometrin päivänousua ei missään opaskirjoissa suositella ja vuoristotauti on todellisena uhkana.

Blogin kirjoittaja pyörän selässä

Korkeaan ilmanalaan totutellakseni vuokraan pyörän noin 10 euron päivähintaan ja käyn polkemassa reippaan lenkin, johon sisältyy pari kappaletta intiaanilinnoitusten raunioita ja kapea sola. Korkealla oleminen tuntuu heti, kun yrittää tehdä jotain vähääkään raskaampaa ja pienenkin rinteen kipuaminen hengästyttää kovasti. San Pedro itsessään on pieni noin 5000 ihmisen kylä. Lähistöllä sijaitsee lähteitä, joten paikassa on hieman kasvillisuutta. Turismi vaikuttaa olevan pääelinkeino ja pääkadusta puolet on matkatoimistoja ja toinen puoli ravintoloita.

Bolivian rajalla

Seuraavana aamuna herätyskello soi klo. 6.00. Aika aika lähteä talsimaan kohti matkatoimistoa, josta huristelemme minibussilla Boliviaan. Tie kohoaa pilvien yläpuolelle ja reissun ensimmäiset laamat tulee bongattua. Bolivian raja-asema on pieni mökki keskellä ei-mitään. Seinällä Evo Moralesin valokuva toivottaa meidät tervetulleeksi ja 30 vuorokauden Boliviassa oleskeluun oikeuttava leima passiin heltiää suomalaisille 4 dollarin hintaan (jenkit joutuivat ainakin tuohon aikaan pulittamaan leimastaan yli satasen, eikä heitä paljoa Boliviassa näkynyt).

Matka jatkuu Laguna Blancan, valkean laguunin, rannalle. Meille tarjoillaan aamupala ja
jakaudumme 6 hengen porukoihin. Pakkaamme itsemme ja tavaramme Toyota-maastureihin. Meillä käy tuuria, porukassamme on kahden suomalaisen lisäksi kaksi ruotsalaista sekä kaksi ranskalaista, jotka puhuvat ranskan lisäksi kohtuullista englantia ja myös espanjaa. Kuski osaa vain jälkimmäistä kieltä ja oma espanjantaitoni on tasolla välttävä. Ruotsalaisilla olematon.

Matka autiomaan läpi kestää 3 päivää ja 2 yötä. Ensimmäinen yö vietetään varsin pelkistetyissä oloissa ilman peseytymismahdollisuutta tai lämmitystä. Makuupussille on käyttöä. Pienikin kävelymatka hengästyttää kovasti ja kyykystä noustessa alkaa huimata. Varsinaisia vuoristotaudin oireita minulla ei onneksi ole. Matkalla pysähdymme ihmettelemään laguunissa kahlaavia vaaleanpunaisia flamingoja sekä kylpemään kuumassa lähteessä suolajärven reunalla. Pimeän laskeudutta yllä aukeaa käsittämättömän hieno tähtitaivas.

Illan aikana osa kanssamatkustajista kehittää vuoristotaudin oireita: päänsärkyä ja oksentelua. Lääkintävinkkejä vaihdetaan ja seuraavana aamuna kaikki ovat siinä kunnossa, että matka voi jatkua. Myöhemmin kuulen, että loppumatkasta yksi jeepeistä oli yllättäen ajanut syvään kuoppaan ja takapenkillä istuneelta matkaajalta oli olkavarsin murtunut kahdesta kohtaa. Loppumatka lienee ollut melko tuskainen. Me vältymme onneksi vahingoilta.

Maisemat jeepin ikkunasta vaihtuvat. Välillä näemme Pink Floydin levynkannet mieleen tuovia kivimuodostelmia, välillä maasto muuttu vehreämmäksi ja esiin astelee karnevaalin kunniaksi koristeltuja laamoja. Sen jälkeen matka jatkuu läpi maailman suurimman suola-aavikon. Keskellä yli neljän kilometrin korkeudessa sijaitsevaa suola-aavikkoa törmäämme saareen. Joskus muinoin tämä seutu on ollut meren pohjaa ja kyseessä on kivettynyt korallisaari. Voiko tässä enää enempää toivoa? No olut tietysti maistuisi.

Suola-aavikkoreissun viimeinen yö vietetään suolasta tehdyssä hotellissa,

Kivettyneestä korallista muodostunut saari keskellä suola-aavikkoa

josta saa kuin saakin paikallista olutta. Seurueen ilo on ylimmillään. Kyseessä on varsin vaalea, lager-tyyppiseltä vaikuttava, Huari-niminen olut.  Mausta ei minulle ole jäänyt mitään muistikuvia, eikä matkapäiväkirjanikaan osaa tässä auttaa. Luultavasti se maistui samalta kuin muutkin Andien oluet: todella miedolta ja ehkä aavistuksen pahviselta. Sen sijaan muistan elävästi, miten järjettömästi olut kuohusi näin korkealla. 4500 metrin korkeudessa ilmanpaine on vain 55% merenpinnan tasolla vallitsevasta ja se lieneekin selitys tähän janoisen matkaajan oluen nauttimista hetken häirinneeseen ilmiöön. Olut tuli kuitenkin siemailtua ja sen jälkeen tähtitaivas näytti, jos mahdollista, vieläkin upeammalta.

Bolivialainen herkkuateria: laamapihvi ja ranskalaiset. Palan painikkeeksi Huaria, joka taisi olla lähes ainoa olutmerkki, johon alueella tuli törmättyä. Keitettyjä perunoita ei täältä perunan kotiseudulta ravintoloista saanut, sillä ne ovat rahvaanomaisia, kun taas ranskalaiset rulettivat. Tai sitten eivät... Mielenkiintoisiin "muumiperunoihin" tuli tosin kerran törmättyä. Maku oli.. rustiikkinen.