lauantai 30. syyskuuta 2017

Uuden oluttyylin äärellä? Vaat India Pale Kölsch

Työreissulla Helsingissä. Lauantaina jäi 10 min vapaa-aikaa, jonka käytin pikavisiittiin Sori Taproomissa. Nopean vilkaisun perusteella listan mielenkiintoisimmalta vaikutti Vaat India Pale Kölsch. Sitäpä sitten pieni maisteluannos. Alkoholia 4,6%.

Vaat on eestiläinen kiertolaispanimo. Tämä olut on ilmeisesti pantu De Proefbrouwerijssa Belgiassa. Mutta mikä ihmeen India Pale Kölsch? Tuskinpa tästä nyt sentään aivan omaa tyylisuuntaustaan saadaan. Kuten kaikki tiedämme, on Kölsch Saksasta - tarkemmin ottaen Kölnistä - kotoisin oleva pintahiivaolut.

BJCP, ole hyvä: "Thank you. My view of this style is: 'A clean, crisp, delicately-balanced beer usually with a very subtle fruit and hop character. Subdued maltiness throughout leads into a pleasantly well-attenuated and refreshing finish. Freshness makes a huge difference with this beer, as the delicate character can fade quickly with age. Brilliant clarity is characteristic.'" Kiitos, kiitos, hyvä hyvä. Voisitko vielä luonnehtia makua hieman tarkemmin? "But, of course: 'Soft, rounded palate comprised of a delicate flavor  balance between soft yet attenuated malt, an almost imperceptible fruity sweetness from fermentation, and a medium-low to medium bitterness with a delicate dryness and slight crispness in the finish (but no harsh aftertaste).'"

Kun en nyt tästä viitsi aivan omaa tyyliään tehdä, niin menköön alakategoriaan India Pale Ale, sillä pintahiivaoluesta on kyse. Lasiin olut valui sameana, jättäen kauniin vaahdon. Tuoksussa sitrusta. Maku on raikas, humalointiakin löytyy lähinnä sitruksen ja männyn muodossa. Suutuntuma melko kevyt, hiilihappoja ei kovinkaan runsaasti. Ei myöskään erityisempää takapotkua eli katkerohumalointi enintään keskiasteinen. Aika lailla moderni humalamehu siis kyseessä.

Mutta mitä elementtejä kölschistä tässä sitten oli? Hiiva nyt ainakin. Miedohkot katkerot myös. Jenkkihumalillahan tässä muutoin pelattiin ja ne peittivät mallasrungon mielestäni aika tehokkaasti alleen. Ehkä tätä nyt sitten India Pale Kölschiksi voi kutsua, mutta Kölsch-IPA:kin voisi terminä toimia. Ihan mielenkiintoinen ja olut, mutta tuskin tulee toiste ostettua.

perjantai 29. syyskuuta 2017

O/O Narangi: ruotsalainen laatu-IPA

Göteborgilaisen Stigbergets Bryggerin valmistama, tyylikkääseen pulloon pakattu O/O Narangi testissä. Trenditavaraa tämäkin: "Our Narangi is an IPA brewed without any fruit, only pure hop juice. Made primarily with Mosaic with support from Citra and Columbus."

Parasta ennen päiväys 20.1.2018 eli melko tuoretta tavaran pitäisi olla. Kaunis ja kestävä vaahto. Tuoksussa persikkaa ja appelsiiniä. Mosaicille ominaisia sinisiä marjoja en nyt havainnut. Maku hedelmien kautta mäntyyn. Loppumaku on hyvin kuiva, jonkin verran myös katkeroa. Suutuntuma on pehmeä, muttei neipamaisen paksu kuitenkaan. Huomaahan tästä, että tuoreempaa tavaraa, kuin valtameren ylittäneet jenkit. Hyvä olut. Hinta vaan taisi tanskalaisessa nettikaupassakin olla lähellä baarien hintatasoa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Fourpure - Southern Latitude: sessio-NEIPA:a Briteistä

Paluu sameiden, mehumaisten modernien aromihumaloitujen oluiden pariin. Tai sellaisia ominaisuuksia New England India Pale Alelta lienee lupa odottaa. Tällä kertaa maistelussa Suur-Lontoon alueella toimivan, vuonna 2013 perustetun Fourpuren panema Southern Latitude. Oluen nimi juontanee juurensa käyttyihin aussihumaloihin. Myös jenkkiä on silti joukossa. Tarkemmin ei tölkki tosin kerro mitä. Ratebeerin commercial descriptionkin on kohtuullisen pelkistetty:" Can;".  Tölkin kyljessä lukee 4,4% ja 30 IBU eli ei mitään tupla-IPA:a näiden perusteella. Viljalajikkeista mainitaan ohra, vehnä ja kaura eli aika tyypilliset NEIPA-ainekset.

Nettisivuillaan panimo kertoo tavoitteistaan seuraavaa: "Our aim is to put out the best possible beer every time we brew and in trying to achieve this we have spent a lot of time (and money) focusing on our quality control and processes, this allows us to offer a range of styles from everyday, easy drinking beers that are designed to be accessible examples of their styles through to more challenging and interesting 'small batch' beers". Tynnyrikypsytysohjelmaakin on pistetty pystyyn tummille sekä hapanoluille.

Lasiin nyt maistelussa oleva olut kaatuu iloisen keltaisena ja sameana. Tuoksu on miellyttävän raikas. Sitrusta ja muuta etelän hetelmää. Ensivaikutelma mausta on kummallisen tasapaksu. Ei selkeää eroa alku ja loppumaun välillä. Ihmeen laimeaa ja hiilihapokasta NEIPA:ksi. Jonkin verran sitruksista kirpeyttä, mutta mallasrunko jää aivan onnettomaksi. Mehuisuutta ei toivotussa mielessä ole ja katkerointikin jää vaisuksi. Olisikohan Iso-Kallan tekeleen jälkeen huonoin maistamani NEIPA-viritys.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Olut & ruokaparitus perulaisittain: marsua ja lageria

Jatketaanpa taas sarjaa olutmatkailija muistelee kadotettua nuoruuttaan...

Espanja se vasta on hieno kieli. Jos ravintolassa myydään olutta eli cervezaa niin sitä kutsutaan cerveceriaksi. Jos taas viiniä niin kyseessä on vineria. Pizzerian arvaattekin. Vaan mitäpä löytyy tarjolla cuyeriasta? Otsikkohan sen jo paljastikin elikäs marsua. Vastenmielistä sanotte. Antakaa kuitenkin kun perustelen.

Marsu eli cuy on alunperin kotoisin Andeilta. Tämä ruohoa ja omaa kakkaansa ravintonaan käyttävä jyrsijä onkin alunperin kesytetty juurikin proteiinin lähteeksi. Ankarissa vuoristo-oloissa eduksi oli varmaankin myös se, ettei marsu syönyt mitään ihmisravinnoksi kelpaavaa. Lisäksi marsufarmi ei tarvitse suurtakaan tilaa ja nehän liisäntyvätkin kuin penteleet. Löytöretkiksi kutsuttujen ryöstö- ja kansanmurhamatkojen aikoihin eurooppalaiset kuskasivat niitä myös kotipuoleensa ja päättivät samalla kyseessä olevan lemmikin. Perulaisten mieltymyksestä marsuun taas kertoo sekin, että erään Cuzcon kirkon alttarimaalauksessa on viimeisellä ehtoollisella tarjolla - mitäpäs muutakaan kuin - marsua.

Maassa maan tavalla ja kasa muita kliseitä. Marsua oli kuitenkin päästävä maistamaan, kun kerran Perussa oltiin. Kyseistä herkkua tarjoileva ravintolakin löytyi melko helposti. Jälleen kerran mielikuva ei kuitenkaan vastannut todellisuutta. Testaukseen satunnaisesti valikoitunut cuyeria ei ollut mikään maalaishenkinen mesta nurkasta löytyvine kärrynpyörineen ja heinäpaaleineen, vaan varsin hienostuneen oloinen paikka, jossa tarjoilijat kulkivat mirrit kaulassa pikkutakeissa ja pöydissä oli puhtaat liinat.

Tilaamani annos saapui juhlallisesti koristeltuna. Grillatun marsun jalkoihin oli taiteltu jonkinlaiset foliohapsut ruokalajia koristamaan. Vähän meinasi ensin naurattaa jyrsijän karu kohtalo. Eipä siinä muu auttanut, kuin haarukan ja veitsen kanssa annoksen kimppuun. Marsun oikeaoppinen paloittelu paikan vaatimalla arvokkuudella osoittautui haasteeksi. Yritin aloittaa pään irrottamisesta sillä seurauksella, että se lensi komeassa kaaressa viereiseen pöytään. Siinä vaiheessa hävetti hiukan. Kliseenomaisesti ilmaistuna marsun maku oli yllättävän lähellä kanaa. Tastes like chicken. Niinpä.


Kyytipojaksi tälle jalolle jyrsijälle oli tarjolla paikallista olutta. Samoin kuin lähes kaikkialla muualla maailmassa viime vuosikymmenen loppupuolella, myös Perussa vaalea lager oli lähes ainoa saatavilla oleva oluttyyli (tosin tummepaakin olutta Perussa ilmeisesti valmistettiin sekä erästä paikallisella erikoisuudella maustettua, josta myöhemmin ehkä lisää). Tällä kertaa etiketissä kuitenkin luki Cusqueña. Mieleenpainuvin tekijä tässä valmistajan super-premium lageriksi kutsumassa juomassa oli tällä kertaa pullon muotoilu. Pintaan oli kohokuviolla ikuistettu inkojen kasaamia kiviä, jotka kyllä kieltämättä olivat melkoisia taidonnäytteitä.

Kuinka onnistunut makuyhdistelmä sitten oli? Siitä ei minulle ole suurempia mielikuvia jäänyt, mutta mistään räikestä ristiriidasta ei ainakaan ollut kyse. En kuitenkaan ole aivan lähiaikoina säntäämässä lemmikkikauppaan Pirkka-lagerin jäähtymistä odotellessa. Kokemus tämäkin kuitenkin.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Lagunitas A Little Sumpin' Sumpin' Ale: vehnäisä IPA:a aurinkoisella terasilla

Taitavat olla viimeiset kesäpäivät käsillä. Vaan eipä se ihme, kun kohta jo lokakuuta eletään. Jääkaappi pullistelee sekä internetistä tilaamiani jenkkioluita, että kostean kesän myötä ilahduttavan runsaana putkahdellutta sienisatoa. Suppilovahveroita, kanttarelleja, lampaankääpää, sikurirouskua ja löysinpä tänään elämäni ensimmäiset mustatorvisienetkin.

Sienireissun ja pihahommien jälkeen tulikin sitten jano. Lagunitaksen Little Sumpin' Ale olikin odotellut juontivuoroaan jo melko pitkään. Ja mikäpä paremmin sopiikaan auringonpaisteessa nautittavaksi kuin vehnäolut. Tosin tällä kertaa kyse ei ole mistään ihan perus-Hefeweizenista vaan jenkkihumaloidusta kamasta. IPA:ksi tämä näytetään internetissä luokiteltavan eli arvioidaan nyt sitten sellaisena. "Way smooth and silky with a nice wheaty-esque-ish-ness", kertoo panimo. 

Lagunitakseen olen törmännyt ainakin kerran aiemmin ja silloin maistamani tupla-IPA osui maaliinsa. 1990-luvun alkupuolella panimo näyttää perustetun ja kuuluvan nykyisin Heinekenin omistukseen. Panimoitakin näyttää olevan useampi kappale eri puolilla Jenkkejä. Hieman eksoottisempana huomiona nettisivuilta erottuu Kalifornian panimon valmistama kannabiksella humaloitu olut (joka ei ilmeisesti kuitenkaan sisällä mitään muuta psykoaktiivista komponenttia alkoholin lisäksi). Mutta nyt takaisin aurinkoisella kotiterassille.

Kuten kuvasta näkyy, väri on kaunis. Tuoksu on sitruksinen, maun jatkaessa samalla linjalla. Keskivaiheilla mukaan tulee myös ikään kuin yrttisempi vaikutelma, joka uskoakseni saattaa olla peräisin vehnän käymisprosessista. Lopussa olut tarjoilee kunnollista katkeroa. Enemmän tämä kyllä on IPA, kuin vehnäolut. Mutta juohan tätä, vaan en tiedä tarjoaako vehnämallas mitään kovin erikoista lisää. Se tupla-IPA oli parempi.

Evil Twinin Modern IPA: sitrusta ja mäntyä ilman katkeroita

Jatketaan itseaiheutetun jenkki-IPA savotan raivaamista. Totta puhuakseni välillä alkaa jo kyllästyttää tarttua aina tämän oluttyylin juomaan. Toisaalta maistelu on auttanut minua hahmottamaan mistä pidän: moderni mehuisuus on varsin ok, mutta kyllä siihen jonkinlaiset loppukatkerotkin pitää yhdistää.

Evil Twinin Modern IPA kaatuu lasiin kirkkaan keltaisena ja hieman sameana. Tuoksussa tyypilliset IPA:n aromit eli sitrusta ja mäntyä. Hiilihappoa on aika runsaasti ja suutuntuma on melko kevyt eli NEIPA:a tämä ei moderniudesta huolimatta taida olla. Toisaalta katkerointikin puuttuu lähes kokonaan. Jonkin verran myös Evil Twiiin yhdistämääni "talon makua" on mukana (mikähän siinä muuten on, että olut saa kyllä maistua navetalle, muttei talolle). Mahtaisikohan olla jonkinlaista hunajaisuutta. En tarkoita, että kyseessä olisi mikään virhemaku, mutta kaikki tältä panimolta maistamani IPA:t ovat sisältäneet tuon saman mauan. En ostaisi toiste, jos tätä jostain lähistöltä sattuisi saamaan.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Real alea Tampereella: Fuller's American Fall

Olen kirjoitellut aiemminkin ensikohtaamisestani perusbrittiläiseen real aleen. Kellarilämpöisenä tarjoiltu lähes hiilihapoton katkerohumaloitu olut oli lähellä jäädä juomatta. Ennen tuota kokemusta olin mieltänyt esimerksi bitterit Fuller'sin London Priden tölkki/kegi-version tapaiseksi melko runsaasti hiilihapotetuksi tavaraksi. Mutta mikä ihmeen juttu real ale sitten oikein on?

Wikipedia kertoo asiasta seuraavaa: "Brittiläisestä elävästä pintahiivaoluesta käytetään nimitystä real ale. Kyseessä ei ole oluttyyppi vaan tapa tarjoilla ale-tyyppistä olutta. Real ale on suodattamaton olut, joka jatkaa käymistään olutravintolan tynnyrissä. Ravintolassa real ale perinteisesti pumpataan käsipumpulla. Britteinsaarilla Real ale -perinnettä vaalii Campaign for Real Ale -yhdistys." Joskus törmää myös termiin cask ale: "Cask ale or cask-conditioned beer is unfiltered and unpasteurised beer which is conditioned (including secondary fermentation) and served from a cask without additional nitrogen or carbon dioxide pressure. Cask ale is also sometimes referred to as real ale in the United Kingdom, a term coined by the Campaign for Real Ale, often now extended to cover bottle-conditioned beer as well."

Real ale eroaa normaalista pullo- tai kegi-oluesta myös muutoin, kuin hiilihappoisuutensa perusteella. Olutwiki valistaa: "Real Ale on oma maailmansa, ja sen tarjoilu ja kypsytys vaatii taitoa ja asiantuntemusta ravintolalta, koska on mm. tiedettävä, milloin olut on kypsää tarjottavaksi. Jälkikäyminen tapahtuu yleensä ravintolan tiloissa, ja kun tynnyri (cask) avataan, se on tyhjennettävä muutaman päivän sisällä. Oluen maku myös kehittyy koko ajan tynnyrin avaamisen jälkeen - eli se alkaa hiljalleen hapen vaikutuksesta pilaantua."

Caskin erityisominaisuudet huomioiden ei ole mikään yllätys, etteivät kaikki pubit real alea tarjoile. Helsingissä käsittääkseni ainakin St. Urho, Black Door ja Angleterre tarjoilevat jatkuvasti pumpputavaraa. Tampereen tilanteesta en ole aivan yhtä vahvasti selvillä. Huomasin kuitenkin Salhojankadun Pubin mainostavan avanneensa torstaina 21.9. caskin Fuller'sin American Fallia. Kyseessä on brittityylinen melko mieto (4% tai 4,5% vähän lähteestä riippuen) bitteri. Päätin hypätä pyörän selkään ja käydä maistamassa oluen, sillä ainahan kaikki uusi kiehtoo.

Eteeni sain oikeaoppisesti piripintaan täytetyn tuopin. Tuoskussa toffeeta ja makeaa hedelmää. Maku alkuun hieman makeahko. Mukana karamellimaista mallasta sekä ilmeisesti humaloinnista peräisin olevia sitrusaromeita. Jälkimaussa kohtuulliset katkerot. Miellyttävän moniulotteinen sekä nautinnollinen olut. Täytyypä yrittää jatkossakin päästä aina tilaisuuden tullen real alen kimppuun.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Mikkeller San Diego Windy Hill NE Style IPA

Mikkellerin San Diegon panimolla valmistettua trendikamaa eli New England India Pale Alea. Hieman sameaa kirkkaan keltaista tavaraa, vaikka kuvassa hieman rusehtavalta vaikuttaakin. Tuoksu raikas ja sitruksinen. Suutuntuma on pehmeä, mutta ei kuitenkaan niin paksun mehumainen, kuin olisi voinut odottaa. Maussa ensin sitrusta ja mäntyä, sitten kunnon katkerot.

Moniin muihin maistamiini NEIPA-tyylilajin edustajiin verrattuna Windy Hill on lähempänä perinteistä West Coast IPA:a, kuin paksua ja sameampaa heikommin katkeroitua humalamehua. Columbusta ja Chinookia kerrotaan humalointiin käytetyn. 7% vahvuudella Windy Hill saattaisi mennä jo tupla-IPA:sta, mutta siihen nähden runko vaikuttaa melko ohuelta. Mistään karamellisuudesta ei ainakaan ole tietoakaan.

Ihan juotava IPA, mutta enemmänkin ehkä kuitenkin hieman samea West Coast IPA, kuin tyypillinen NEIPA. Humalan hienoimmat aromit luultavasti ovat toisaalta jo matkalla haihtuneet.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Boulevard Smokestack Series: The Calling IPA

Boulevard Brewing Company on päässyt parin maistamani oluen perusteella luokitusasteikossani laatupanimoiden kategoriaan. Nyt lasissa Double IPA. 8,5%. IBU:ja 75.

Tuoksu on yllättävän mieto. Sitruuna-Fairy tulee jostain syystä mieleen. Toivottavasti maku ei jatka samalla linjalla.

Ensivaikutelma on hieman hämmentynyt: Jenkille tyypillisen aromihumalatykityksen sijaan alkumaussa on tuoksustakin tuttua melko yksiulotteista sitruksisuutta sekä hieman männynkäpyä, jota seuraa tiukka katkerointi. Runko vaikuttaa jotenkin yllättävänkin hennolta. On maussa jotain muutakin, mutta en oikein osaa pukea sanoiksi.

Pettymyksen puolelle tämä nyt joka tapauksessa kallistuu. Voi olla, että tuoreena toimisi paremmin. Missään nimessä The Calling ei ole epäonnistunut olut, mutta omiin makumieltymyksiini se ei vaan nyt satu oikein uppoamaan.


8 Wired Saison Sauvin

Belgialainen saison on yksi suosikkioluttyyleistäni. Humapuolelta uusiseelantilainen Nelson Sauvin kuuluu myös suosikkeihini. Mutta mitä saadaan, kun nämä kaksi yhdistetään? 8 Wired Brewingin kokkaama Saison Sauvin tarjoaa tähän vastuksen.

Saisonille tyypilliseen tapaan olut kuohuaa vallan mahdottomasti. Tuoksussa yllättäen lähinnä vain saisonille tyypillisiä piirteitä eli hieman maanläheistä sitruunaa ja pippuria. Maussakaan aromihumalointi ei mitenkään erityisen selvästi esiin pääse. Lähinnä esiin tulevat saisonille tyypilliset elementit tuoksustakin tutut sitruuna ja pippuri. Jonkin verran mukana on myös katkeroa ja loppumaku on asiaankuuluvasti varsin kuiva. Mutta missä on se Nelson piileskelee?

Internet kertoo Nelson Sauvinista tällaista: "Specific aroma descriptors include distinctive "New World" white wine characters; fruitiness with fresh crushed gooseberry and grape infused flavors." Eli suomeksi sanottuna mukana pitäisi olla sitä Sauvignon Blancista tuttua kissanpissaa karviaispensaassa tai herukanlehteä.

Tämä kuvaus mielessä kun olutta maistelee, niin keskivaiheilla makua sekä myös jälkimaussa on havaittavissa karviaista muistuttavaa höystettä, joka istuu kokonaisuuteen sen verran saumattomasti, ettei siihen tule aluksi edes kiinnittäneeksi suurempaa huomiota. Todella onnistunut saison, johon erikoisempi humalointi tuo pientä omaleimasuutta sopien kuitenkin saumattomasti tyyliin.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Pissaolutta Tanskasta: Nørrebro Pilsner

Miltä kuulostaisi Roskilde-festivaalin kävijöiden pissasta valmistettu olut? Pienpanimobuumi vaati rohkeita vetoja ja sellaiseen on totisesti antautunut Kööpenhaminassa toimiva Nørrebro Bryghus. Ei olut silti nyt sentään aivan kusesta ole tehty. Virtsaa on käytetty maltaan lannoitteena. Se siitä shokkiarvosta sitten.

Roskilde-yhteys kuitenkin kiinnosti sen verran, etten malttanut olla poimimatta pullollista mukaan nettitilaukseeni. Olen käynyt Roskildessa yhteensä kolme kertaa vuosina 2004-2006. Ensimmäinen oli mieleenpainuvin hirvittävine rapalammikoineen. Festarioluena toimi Tuborg, joka oli vielä silloin muistini mukaan 5% vahvuista. Viimeksi Tanskassa käydessäni se oli kuitenkin miedompaa. Liekö muistini väärässä vai ovatko tanskalaiset miedontaneet oluensa. Mikään erityinen makunautinto Tuborg ei lähes viisitoista vuotta sittenkään ollut, mutta tanskalainen alkoholipolitiikka jäi mieleen. Anniskelukarsinoita ei ollut, olutta sai leirintäalueeltakin 30 pullon koreissa, eikä hintakaan ollut mitenkään paha. Siitä huolimatta festarikansa oli varsin sivistyneessä kunnossa. Mutta se menneistä. Kohtahan meilläkin on ehkä lähes yhtä järjellinen alkoholilainsäädöntö. Ehkä.

Nørrebro Pilsner tuoksahtaa melko lailla oikeaoppiselta pilsiltä. Mallasta ja hieman myös humalan aromia. Maussa yllättäen jopa hieman hunajaista makeutta ilmeisesti maltaista peräisin olevana. Ei juurikaan katkeroita. Ehkä aavistus myös ruohoisuutta. Ehkä hieman mitäänsanomaton. Tarina oluen taustalla oli mielenkiintoisempi.

Amager / Trillium: SigteBroad New England IPA

Rykäistäänpä heti toinen NEIPA-arvio tähän perään. Innostuin tässä hetki sitten tilailemaan oluita netistä. Ehkä hyvä niin, koska nykyisen alkoholilakiesityksen mukaan se muuttuukin vuoden vaihteessa mahdottomaksi.

Luokittelen tanskalaisen Amager Bryghusin muutaman heiltä maistamani oluen perusteella pienpanimoiden kärkikastiin. Siksi en voinut vastustaa kiusausta tilata pullollista heidän valmistamaansa trendikamaa eli New England IPA:a. Hinta oli muistaakseni päälle seitsemän euroa, mutta kyllä sen nyt laadusta vielä juuri ja juuri raaskii maksaa. Erikoiset hassutteluoluet toki nyt sitten vielä erikseen.

SigteBroad on laadittu yhteistyössä Jenkeissä toimivan Trillium Brewing Companyn kanssa. Alkoholia oluesta löytyy IPA:lle sopivat 6,8%. Väritykseltään olut muistuttaa meripihkaa. Sameutta löytyy asiaan kuuluvasti. Tuoksussa makeaa persikkaa, sitrusta sekä hieman myös pihkaa. Suutuntuma on pehmeä. Maku hedelmäisen raikas ja jollain tapaa myös mehumainen. Lopussa melko runsaat katkerot, jotka istuvat kuitenkin erinomaisesti kokonaisuuteen. Mielestäni varsin onnistunut NEIPA.

Can Can New Enland Pale Ale

Varsinainen kollaboraatio tämä. Voimansa ovat yhdistäneet sekä Cool Head, Maku, Pyynikki että Fat Lizard. "Can Can New England Pale Ale on neljän suomalaisen eturivin pienpanimon yhteinen hatunnosto alumiinitölkin erinomaisuudelle. Tölkki säilyttää oluen aromit pidempään kuin pullo, ollen samaan aikaan kestävämpi, kevyempi ja kierrätettävämpi. We can because we can!" Yes, kiva, erinomaista. Muistan tosin lukeneeni juttuja siitä, että näistä tölkeistä on ainakin osa jouduttu vetämään pois markkinoilta niiden räjähdeltyä käsiin. Onnistuin kuitenkin saamaan hyppysiini yhden intaktin yksilön Olutravintola Konttorissa hintaan 8 €. 

Tyylilajina on trendikkäästi NEIPA, tai hhhmm... tarkalleen ottaenhan tämä on New England Pale Ale eli NEPA. En tiedä miten se eroaa NEIPA:sta, joten suhtauduin tähän sellaisena. 

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy mielettömään vaahtoon. Olot kuohuaa ja kuohuaa ja vaahtoaa. Baarimikko kyllästyy katselemaan moista temppuilua ja ojentaa tölkin ja lasin minulle. Saan kaataa loput itse. No saanpa samalla kuvan tölkistä. Heikko valaistus tosin hankaloittaa asiaa. 

Ulkonäkö on asiaankuuluvan samea. Hyvin hedelmäinen tuoksu. Suutuntuma on varsin runsaan paksu. Maku odotetun mehumainen, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen raikas. Greippiä ja mallasta. Katkeroita tyylilaji huomioiden yllättävänkin runsaasti. Ei tämä mikään erityisen suuri makunautinto ole. Ihan hyvä olut, mutta olen päässyt maistaman parempiakin tämän(kin) tyylilajin edustajia.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Lost Coast Indica IPA

IPA lasiin ja kohti länsirannikkoa. Californian Eurekaa tarkemmin. Kohtuullisen uusi tulokas on tämä Lost Coast Brewerykin. Perustettu 2014. Hieman yllättäen panimon kotisivut keskittyvät aidon käsityöläismeiningin ja autenttisuuden korostamisen sijaan kertomaan panimon tehokkuudesta. Mikäs siinä, jos lopputuote on kohdallaan. Ja sehän kohta nähdään.

Ulkonäkö lähentelee meripihkaa. Vaahtoa mukavasti. Melko perinteinen IPA:n tuoksu eli sitrusta ja pihkaa nyt ainakin. Maku on alkuun hedelmäisen raikas taittuen sitten pienen karamellisuuden ja pihkan kauttaa loppumaun melko runsaisiin katkeroihin.

"Made with generous amounts of Columbus, Willamette and Centennial hops", kertoo panimo. Keskimmäinen noista on itselleni aivan tuntematon. Ei varmaan kuitenkaan pitäisi, sillä internet kertoo: "For years, it was the most widely grown aroma variety in the US." Lajike on jalotettu jo vuonna 1976 eli mistään uudesta tulokkaasta ei ole kyse. Aina sitä oppii uutta. Kukkaisuutta ja seljamarjaa pitäisi aromissa ainakin olla.

Melko lailla perus-IPA Indica on, mutta hyvä sellainen. Tuoreena varmaan vieläkin parempi. Tämä yksilö oli pullotettu jo maaliskuun puolivälissä. Hyvin oli merimatka kuitenkin pullossa mennyt. Tai mistäpä sitä tietää, millainen herkku tämä tuoreeltaan olisi.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Pipeworks Lizard King APA

Jatketaanpa sitten taas yhdysvaltalaisella aromihumaloidulla alella. Tämänkertainen vieraamma on kotoisin Illinoisista Chicagosta. "Valmistukseeni on käytetty sekä Mosaic-, että Amarillo-humaloita", vieras aloittaa. "Minut valmistanut panimo on perustettu 2012", hän jatkaa. "Alkoholia sisällän tasan kuusi prosenttia." Kiitos näistä tiedoista. Nyt minä sitten juon sinut.

Tai ehkä ensin tarkastelen kuitenkin vielä hetken ulkonäköä. Sehän on näpsäkästi raikkaan oljenkeltainen. Tuoksu on miellyttävän marjaisa. Melkeinpä herukkamehumainen. Pientä mäntyisyyttä on sentään taustalta erotettavissa.

Maku on hedelmäinen, mutta siinä se sitten hieman yllättäen melkeinpä onkin. Aivan pientä käpyisyyttä löytyy ehkä lisäksi, mutta kaiken kaikkiaan yllättävänkin mauton olut. Mallasta en juurikaan erota. Katkeroita on hieman, mutta odotin niitä olevan ehkä enemmänkin.

Väkisinkin mieleen hiipii taas kerran epäilys siitä, että kenties tämä jenkkiolut ei enää ollut aivan parhaassa kunnossa. Tölkitys on tapahtunut 19.4. eli oluella on ikää jo lähes 5 kk. Kenties aromihumaloinnin raikkain osa on jo haihtunut taivaan tuuliin. Olut näyttää saaneen Ratebeerissä peräti 99 pistettä (joo, ei näitä saisi tuijottaa, mutta kyllä hyvä arvosana silti yleensä jotain laadusta kertoo), mikä tuntuu omaan maistelukokemukseeni suhteutettuna melko paljolta. Eihän tämä nyt huono ollut, mutta kaiken kaikkiaan tällaisenaan kuitenkin aika perus-APA.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Olutmatka feikki-Belgiaan

Mikä ihmeen feikki-Belgia? No semmoinen epäaito, kuten urbaani sanakirja sanan feikki kääntää. Oikeastihan en ole tänäänkään liikahtamassa mihinkään sohvaltani - tai no ehkä jääkaapille - mutta tämänkertaisen teeman ideana on maistella muutama muualla valmistettu belgityylinen olut. Suoria kopioita en kuitenkaan kelpuuttanut vaan jotain omaa twistiä piti olla mukana.

Ensimmäisenä maisteluvuoroon päätyi oklahomalaisen Prairie Artesan Alesin Prairie Hop. Kyseessä on Simcoella ja Citralla aromihumaloitu saison. Kyytipojaksi feikki-simpukoiden tai oliebolleneitten sijaan pizza. Varsin epäaitoa.

Olut sen sijaan osoitti olevansa aito saison ainakin vaahdonmuodostuksen puolesta. Ulkonäkö samea ja meripihkan värinen. Tuoksussa sekä saisonmaista belgihiivan pippurisuutta, että myös aromihumalan sitrusta. Maku on hieman happamaan viettävä ja jälkimaku asianmukaisesti kuiva. Aromihumalointi erottuu yllättävänkin mietona (flunsallanikin saattoi olla jotain pientä vaikutusta asiaan). Keskivaiheilla makua kuitenkin jonkin verran eksoottista hedelmää.

En tiedä kuinka hyvä ajatus aromihumalan ja saisonin risteytys on. Onhan tämä hieman samalla tavalla jännä, kuin kerran vahingossa makeaan valmispohjaan leipomani sienipiiras, mutta itse tykkään kyllä ihan rehellisistä saisoneista ehkä kuitenkin enemmän.

Illan toinen feikki oli kauan odotettu ja viimein Viron kautta kotiini päätynyt Pyynikin Bitch De Elegant. Olen miettinyt, että etiketin kuva saattanee ehkä viitata oluen kehittäjään.

Jostain syystä tykkään nauttia saisonini (sekä lambicini) yleensä kuohuviinilaseista. Mutta onko Bitch sitten saison? Tyylilajiksi löysin internetistä witbierin, mutta siitä olen eri mieltä. Farmhouse aleksi olen sitä jossain muistaakseni nähnyt kutsuttavan, mutta nyt en löytänyt asialle vahvistusta. Mutta belgivaikutteinen olut joka tapauksessa. Valmistuksessa on käytetty ohraa, vehnää ja karpaloa. Maustetuksi saisoniksi minä tätä kutsuisin.

Sitten ulkonäöllisiin seikkoihin. Kuten panimomestari Pere sosiaalisessa mediassa kommentoi niin "Bitch vaahtoo luonnostaan". Väri on kullanhohtoinen ja kirkas. Hiilihappoja näyttää kuplista päätellen olevan mukavasti. 

Tuoksussa saisonmaista pippuria sekä yllättäen myös hieman vanilijaan viittaavaa marjaisuutta. Suutuntuma on runsaista hiilihapoista johtuen pirskahteleva. Mausta on löydettävissä ilmeisesti karpalon tuomaa pientä happamuutta ja jälkimaku on varsin kuiva. Varsin maistuva olut, mutta pidän ehkä kuitenkin enemmän Pyynikin perus-saisonista. Ehdottoman maistuva olut silti tämäkin. 

Kolmantena epäjalona belgialaisena vuorossa oli maineikkaan Stone-panimon Cali-Belgique IPA.

Kummalliselta vaikuttavan nimen taakse kätkeytyy oluen olemus: "it is a California style IPA, and this brew has an undeniable Belgian influence". Tämä belgilainen influnssi on huolella valittu belgialainen hiivakanta. 

Tölkistä kaatui lasiini keltaista ja kirkasta nestettä. Tuoksussa belgihiivan banaani on yllättänkin suuressa roolissa. Myös maussa jonkin verran banaania sekä muita hiivasta peräisin olevia estereitä. Lisäksi humaloinnista peräisin olevaa sitrusta. Lopussa ehkä yllättävänkin kevyet katkerot, vaikka niitäkin toki löytyy. Jotenkin banaanin tuoksu vaan häiritsee IPA:ssa. Maku on parempi. Taitaa silti olla huonoin maistamani Stonen valmistama olut. 


Illan pimetessä oli aika kaivaa esille vielä yksi belgivaikutteinen jenkeissä pantu olut. Erinomaisesta saisonistaan (tai amerikkalaisittain farmhouse alestaan) tunnetun Boulevard Brewing Companyn The Sixth Glass Quadrupel






Pienä kertauksena todettakoon quadrupelin olevan vahva, vähintään 10% alkoholia sisältävä, tumma ale. Niin ja alunperin kai belgiasta kotoisin oleva.

Väritykseltään kuudes lasi onkin ruskea ja kirkas. Tuoksussa asiaan kuuluvaa makeaa hedelmää, kirsikkaa myöskin. Vai luokittellaanko se muutoinkin hedelmäksi? Maku on upean moniulotteinen: mausteita, rusinaa, luumua ja lämmittävää alkoholisuutta nyt ainakin. Eipä tässä juurikaan mitään omaa twistiä ole mukana, mutta sou not. Hieno olut. 



Kaiken kaikkiaan feikkimatkani onnistui melko hyvin. Mikään oluista ei ollut lähelläkään juomakelvotonta. Session parhaimmaksi nousi Boulevardin Sixth Glasiin Pyynikin Bitch De Elegantin seuratessa heti perässä. Olisin mieluusti ottanut maisteluun mukaan myös SOPP:ssa kaverin lasista maistaneeni Bryggerin Colorado Blond Belgian IPA:n, mutta sitäpä ei taida mistään kotiin saada hankittua. Ehkä minun täytyy yrittää poiketa panimoravintolassa jossain vaiheessa.

torstai 7. syyskuuta 2017

Cigar City - Invasion Pale Ale

Jatketaan heti perään trippiä jenkkioluiden parissa. Tällä kertaa valumme selvästi etelämmäs aina Floridan Tampaan saakka, jossa majaansa pitää Cigar City Brewing. Kyseinen panimo on valmistanut iloksemme Invasion Pale Alen, jota Ratebeer kutsuu American pale aleksi.

"Drink fresh! Do not age!", kehottaa tölkki. Uskokaamme häntä. Alkoholia 5% ja 18.4.2017 näyttää olut olevan valmistettu. Ei siis aivan tuoretta enää, muttei hirvittävän vanhaakaan.

Ulkonäkö on oranssin sävyinen, vaahto jälleen kaunis. Melko kirkasta tämäkin. Tuoksu on miellyttävän sitruksinen. Maku varsin hyvin tasapainossa maltaan ja humaloinnin välillä: sitrusta ja hieman myös karamellisuutta. Katkeroitakin löytyy juuri sopivasti. Tästä minä tykkään, vaikka en silti aivan täysiä pisteitä antaisikaan jos niitä jakelisin. Aavistuksen yksiulotteinen olut kuitenkin. Toisaalta harmi, että jokaista olutta tuli tilattua vain yksi kappale. sillä olisi tätä voinut joskus toisenkin juoda.

Olutmatkailija jenkkioluiden parissa: Pelican Umbrella New World IPA

Innostuin taas tilaamaan oluita netistä. Tällä kertaa Beer Republicista. Kyseessä on aiemmin Firmabierin nimellä toiminut käsittääkseni Hollannissa sijaitseva nettikauppa. Aiemmin paikassa on ollut varsin hyvä valikoima sekä hollantilaisia, että belgialaisia oluita, mutta nykyisin valikoima painottuu Jenkkeihin. Asiassa on sekä hyviä, että huonoja puolia: hinnat ovat selvästi eurooppalaisia oluita korkeammat (uskoakseni ainakin osittain tuontitulleista johtuen). Lisäksi aromihumaloidut oluet kestävät aika huonosti pitkää merimatkaa (lentorahtina ei olutta liene järkevää toimittaa) ja sen seurauksena laatu ei kuulemma välttämättä ole aivan sillä tasolla, kuin paikan päälle. Onneksi Beer Republic kuitenkin ilmoittaa oluiden parasta ennen -päiväykset, joten auttamatta vanhtumassa olevat oluet pystyy jättää tilaamatta. Hyvinä puolina on ainakin muista nettikaupoista selvästi poikkeava valikoima. Suurin osa tilaamistani jenkkien india pale aleista on myös pakattu tölkkiin, joka ymmärtääkseni suojelee oluen aromeita pulloa varmemmin.

Ensimmäisenä maisteluun päätyi Oregonissa sijaitsevan Pelican Brewing Companyn Umbrella New World IPA. Panimo kertoo oluen valmistuksessa käytetyn ainoastaan australialaista Ella-humalaa. Pieninä annoksina humala tuottaa ilmeisesti mausteisia, esimerkiksi tähtianiksen kaltaisia, makuja, kun taas isommilla määrillä sekä kuivahumaloinnilla päästään sitten kukkaisiin makumaailmoihin. Tämän kuvauksen lukaisin kuitenkin vasta äsken eli olutta maistellessa se ei vielä ollut tiedossani. Alkoholia oluessa on IPA:lle melko sopivat 7,4%.

Lasiin olut jättää kauniin ja varsin kestävän vaahdon. Väritys on kirkkaan keltainen. Mitään sameutta ei siis havaittavissa eli tätä New World IPA:a ei ainakaan siinä mielessä pidä sotkea New England IPA:an. Tuoksu on marjaisa. Maistetettaessa ensivaikutelmina melko runsaat hiilihapot sekä raikkaus. Mausta erottuu myös marjaisia elementtejä sekä hieman myös humalamehumaisuutta. Katkerot ovat melko olemattomat. Ratebeer tosin kertoo oluesta löytyvän 55 IBU:a. Liekö matka verottanut humalointia vai mistä johtunee.

Kaiken kaikkiaan Umbrella on helposti juotava IPA (jopa yllättävän juotava huomioiden oluen vahvuus), mutta jopa minä kaipaisin edes pientä katkeroista takapotkua, joka nyt siis jäi lähes totaalisesti puuttumaan.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Maistossa Pühaste Mosaiik

Eestistä tuntuu löytyvän laadukkaita pienpanimoita. Pühasten tarina alkaa panimon nettisivujen mukaan vuodesta 2011, jolloin nykyisin panimomestarina hääräävä Eero valmisti ensimmäiset tee-se-itse oluensa. Vuonna 2014 tarjoutui tilaisuus panna mallasjuomaa Põhjalan tiloissa Pühasten nimellä ja sen jälkeenkin panimo toimi kiertolaismeiningillä aina syyskuuhun 2016 saakka, jolloin oma panimo avattiin Tarttoon.

Nyt maistelussa oleva olut on tilattu oluttakotiin.com nettikaupan kautta. Parasta ennen päiväys näyttäisi olevan helmikuussa 2018 eli suhteellisen tuoretta tavaraa pitäisi olla tarjolla. Humalina on käytetty käsittääkseni varsin trendikästä Mosaicia ja kuivahumalointiin vielä Vic Secretiä. Aiemmin maistelemani saman panimon Vic Secretillä humaloitu Talisman pilsner ainakin oli varsin raikas ja hedelmäinen, vaikkei ehkä aivan mahtunutkaan perinteiseen pilsner-kategoriaan aromihumaloineen. Mallapuolella Mosaiikista löytyy ainakin Viennaa.

Mutta mikä ihmeen Vic Secret? Internet tietää Vic Secretin olevan australialainen humalajike, jonka kaupallinen tuotanto on aloitettu vuonna 2013. Maussa hedelmää ja mäntyä. Lajike soveltuu parhaiten kuivahumalointiin. Liekö tätä käytetty myös Jacobstadsin Victorius Secretissä. Nimi voisi ainakin siihen viitata. Mutta sitten itse asiaan.

Väriltään Mosaiik on punaruskea ja samea. Tuoksu on miellyttävän hedelmäinen. Maku on mielestäni varsin tasapainoinen sekoitus hedelmäistä humalointia sekä mallasta. Jonkin verran tässä on ehkä sellaista modernia humalamehumaista olemustakin, vaikkei mikään NEIPA olekaan. Mitään massiivista katkerohumalointia on turha odottaa, mutta omaan makuuni varsin toimiva IPA.

Fat Lizardin Ankle Slapper Surf Ale - APA:a suoraan tölkistä

"Topless CANI"
Totta se on. Suoraan tölkistä voi nykyään juoda muutakin kuin peruslageria. Ja vieläpä niin, että aromihumaloinnista pääsee oikeasti nauttimaan. Espoolainen Fat Lizard on nimittäin ottanut käyttöönsä kokonaan aukeavalla kannella varustetun, eli hienommin 360- tai aromitölkin. London Beer Factoryn tuotteista (tai itse asiassa vain tuotteessa eli Beyond the Palessa, joka toimi kesällä mökkireissun juomana varsin hyvin) tähän olen itse ainakin aiemmin törmännyt ja melko toimivaksi todennut. Jenkeissä näitä on ilmeisesti ollut jo pidempään käytössä, mutta enhän minä siellä koskaan ole käynyt.

Fat Lizard Brewing Co on perustettu vuonna 2013, mutta panimon oluita on vasta aivan hiljattain alkanut näkyä Tampereella markettien hyllyillä, mikä johtunee panimon laajentuneesta kapasiteetista. Omassa mielessäni olen sijoittanut panimon niiden kiinnostavampien kotimaisten pienpanimoiden kategoriaan, vaikka varsinaiset maistelukokemukset ovatkin omalta osaltani olleet melko vähissä. Vaan nytpä sekin asia korjaantuu. Ovat käsittääkseni keskittyneet enemmän jenkkityylisiin aromihumaloituihin oluisiin, eli juuri niihin, mistä itse yleensä tykkään.

Perjantai-ilta alkoi hämärtyä. Vihdoinkin ehdin istahtaa hetkeksi nojatuoliin ja laittaa soittimeen vuoroaan jonkin aikaa odotelleen Princen Purple Rainin Deluxe-painoksen mukana tulleen DVD:n. Kuvanlaatu oli yllättävän suttuinen, mutta bändin meininki asiaankuuluvan kova. Samalla valitsin jääkaapista jonkin sopivan maisteluoluen. Fat Lizardin Ankle Slapper Surf Ale tarjoutui ilmeisimmäksi valinnaksi imperial stoutien ja hapanoluiden seasta. Tyylilajina käsittääkseni American Pale Ale.

"Kun topless saapui kaupunkiin, lähdin tsiigaa itsekin /
Ilmiötä joka kaikki sekaisin saa, se täytyy kokee!" lauloi Matti Nykänen aikanaan, mutta katsotaanpa kerääkö tämä topless kuitenkaan täysiä pinnoja. Kansi aukeaa kyllä siististi, mutta tölkin terävä reuna epäilyttää hetken. Vaan eipä siihen saa suuta loukattua, ellei nyt väen väkisellä halua tunkea kieltään tai huultaan sisälle tölkkiin. Tuoksut leijuvat sieraimiin varsin miellyttävästi, mutta oluen värin havainnointi ei tietenkään onnistu. Maku onkin lajityypille luontainen eli eksoottista hedelmää ja sopivasti mallasta sekä katkeroakin. Kauppavahvuiseksi varsin hyvä esitys. Voisin minä tätä toistekin ostaa.

Vaan minkä tuomion saa aromitölkki. Sanoisin, että jatkoon. Ei tämä nyt kunnon olutlasia korvaa, mutta mieluummin kuitenkin tällaisesta, kuin suoraan normitölkistä tai pullon suusta. Muutoin tunnustaudun itsekin tölkkiuskovaiseksi ainakin lagerin, pilsin ja kaiken maailman pale alen suhteen. Ehkä jotkut belgialaiset luostarioluet ja saisonit on kivempi nauttia lasipullosta, mutta tölkki tuntuu usein säilyttävän oluen laadun parempana pidempään. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vaikkapa eilen illalla nauttimani lasipulloon pakattu Bock'sin Pils. Mielestäni kyseessä on yksi parhaita kauppavahvuisia kotimaisia pilsejä, mutta tällä kertaa aika oli tehnyt oluelle ikävän tempun: sisältö muistutti maualtaan jo enemmänkin berliner weissea, vaikka parasta ennen päiväykseen oli vielä kuukausi aikaa. Sen siitä saa, kun lankeaa marketin tarjoushyllylle. Humaloinnilla pelaavat oluet nimittäin ovat lähes aina parhaita tuoreina.