sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Maistossa Dame Jeanne Rozat

Päätin ottaa pienen varaslähdön vapun kuohujuomiin ja korkata jo muutaman kuukauden jääkaapissa odotelleen belgialaisen Microbrouwerij Den Triestin Dame Jeanne oluen. Tyylilajiksi Ratebeer ilmoittaa Fruit Beer, mutta olen nähnyt käytettävän myös termejä Brut Beer, Bière de Champagne ja Methode Champagne (tai Champenoise). Joka tapauksessa tässä tyylissä tavoitteena on valmistaa "shampanjamaista" olutta aikaansaamalla pulloon runsaasti hiilihappoja ilman sedimenttiä. Maku on kuitenkin tarkoituksena säilyttää oluelle tyypillisenä. Menetelmiin kuuluu käsittääkseni hiivan houkuttelu korkkia kohti, hiivatulpan jäädytys ja poisto. Den Triestin panimo kertoo juomiensa valmistuksesta näin: "We do this by 'champagning' the basic beers completely in keeping with the 'méthode traditionnelle'. Thanks to a controlled refermentation in the bottle by way of manual riddling and traditional de-yeasting, we produce sparkling fizzy aperitif beers, which you can proudly serve on any occasion."

Tyylilajina "shamppakalja" on käsittääkseni varsin uusi, eikä sen edustajia ole paljoa Alkon hyllyillä näkynyt. Valmistusmenetelmä on työläs ja se näkyy myös oluiden hinnoissa. Alle kympillä ei näitä herkkuja irtoa edes belgialaisista nettikaupoista. Alkoholia löytyy yleensä hieman reilummin ja väri voi olla tumma tai vaalea. Olen aiemmin maistanut muistaakseni neljää belgialaista Methode Champage-olutta: Brouwerij De Landtsheerin valmistamia Malheur Cuvee Royalia, Bière Brutia ja tummaa Brut Noiria sekä Brouwerij Bosteelsin jumalaisesti nimettyä DeuSia. Eniten makunystyröitäni on miellyttänyt vaaleammat tyylin edustajat. Cuvee Royal, Bière Brut sekä DeuS ovat kyllä sellaista herkkua, että jos vaan jossain niitä satun jossain näkemään, niin en varmasti jätä ostamatta. Valitettavasti saatavuus on varsin huono, eikä mahdollinen nettikauppaa koskeva lakiuudistus ainakaan tule helpottamaan tilannetta.

Methode Champagne-oluita valmistetaan myös Belgian ulkopuolella ja ainakin Brooklynin panimon Sorachi Acen valmistuksessa käytetään myös shampanja-hiivaa. Muistikuvieni mukaan isossa pullossa olikin tyylilajille ominaisesti runsaat hiilihalpot, sekä muutenkin Methode Champagnelle tyypillisiä ominaisuuksia. Pikkupullossa en samaa huomannut. Käytetyn menetelman erot saattaisivat myös selittää merkillisen hintaeron ison ja pienen pullon välillä: 0,75 pullo maksoi 14,90 €, kun taas 0,33 pullo kustantaa 3,99 €. Myös edelleen Alkon valimoimissa olevan Brooklynin Local 1:n raaka-aineisiin shampanja-hiiva on listattuna. Täytyypä jossain vaiheessa uhmata lähes 16 euron hintaa ja poimia pullollinen maisteluun. Myös ainakin Mikkelleriltä olen Brut Beerejä nähnyt, mutta hintojen pyöriessä reilusti yli kahdessakympissä, olen toistaiseksi jättänyt ostamatta. Alkon valikoimastakin näyttäisi Nelson Sauvin Brut Champagne Barrelsia löytyvän rapsakkaan 32,96 euron hintaan. Sen verran kiinnostavalta tämäkin olut vaikuttaa, että kenties siihenkin joku päivä rahojan tulen tuhlaamaan.

Mutta palataan Belgiaan. Den Triestin mikropanimo valmistaa tällä hetkellä kolmea eri olutta, joiden kaikkien tyyli on Brut Beer. Rozatin valmistuksessa panimo käyttää hapankirsikoita. "However, you can rest assured that you can expect an exceptional journey of discovery as you experience its various flavours. Sweet, sour and bitter are used alternately in a balanced and well-considered manner", panimo lupailee. Jännittää nähdä, millaiselle makumatkalle tämä olut vie.

Väriltään olut on mansikanpunainen ja lievästi samea. Alkoholia löytyy 6%. Tuoksussa hieman hapankirsikkaa, sekä myös mansikkaista makeutta. Maku on aluksi makean marjainen ja suutuntuma pehmeä. Hiilihappoisuus on varsin tasapainoista. Makunystyrät tunnistavat häivähdyksiä erilaisista punaisista marjoista: kenties mansikkaa, punaherukkaa, vaiko sittenkin vadelmaa. Loppua kohti esiin hiipii häivähdys happamuutta. Katkeroa en löydä, enkä myöskään mitään Kriek lambicin -tyyppistä selkeämpää happamuutta. Millään tavalla tämä ei taida trendikäs olla, mutta ihan toimiva.

Mistä: Netistä (Belgiuminabox) hintaan 14,90 €.

Lyhyesti: Tyylikäs olutpohjainen vaihtoehto vaikkapa puolimakealle Rose-viinille.

Hinta-laatu-suhde: Kohtuullinen. Hinta on melko korkea, mutta toisaalta perusteltavissa. Erikoisuutta tavoittelin ja sitä sain. Ei kuitenkaan mene aivan Methode Champagne-kategorian kärkeen ja toisaalta kirsikoita halutessani valitsen ehkä kuitenkin mieluummin jonkun hyvän Kriek lambicin.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Vappusimat vertailussa

"Simoista on helppo pitää", totesi maisteri Frangén joskus. Lähestyvän vapun kunniaksi, sekä muistiinpanoiksi tuleville vuosille, kirjasin ylös joitain havaintojani kaupan simavalikoimasta. Muutaman sanasen ansaitsevat myös hunajaviinit.

Historiallisesti katsottuna nykyisin nautittava sima pohjautuu hunajaviiniin, jota on juotu jo tuhansien vuosien ajan. Hunajaviini valmistetaan käymisteitse nimensä mukaisesti hunajasta ja vedestä hiivan avulla ja sitä on ollut tapana varastoiva vuosi tai pari ennen nauttimista. Suomen kielessä hunajaviinistä käytetään synonyyminä sanaa sima, vaikka vappujuomana tutuksi tullut vähäalkoholinen sima valmistetaankin yleensä sitruunasta ja fariinisokerista. Pulloon on tapana sujauttaa myös muutama rusina, joiden kelluminen on merkkinä siitä, että juoma on valmista nautittavaksi.

Oikea hunajaviini taas on hyvinkin perinteikäs juoma. Viikingit, yllätys, yllätys, hakivat siitä taistelutahtoa. Myös britiläsellä meadilla on pitkät perinteet. Puolassa juodaan talvella lämmitettyä ja maustettua miód pitnya. Välillä näitäkin perinnetuotteita on näkynyt jopa Alkon hyllyillä. Jonain vuonna olen ainakin Lyme Bay Wineryn Traditional Meadia hankkinut. JaskanKaljat on muuten kyseisen juoman blogissaan arvioinut. Minullakin on hämärä muistikuva liian makeasta ja alkoholisesta mausta. Astetta eksoottisemmalta kuulostaa etiopialainen t'ej, jossa ilmeisesti on makeuden lisäksi jonkinlainen katkera sivumaku. Täytyypä yrittää joskus päästä maistamaan.

Myös Suomesta löytyy yksi perinteisen hunajaviinin valmistaja: Simapaja. En ole nähnyt kyseisen firman tuotteita muualla kuin Helsingin Arkadian Alkossa, mutta netin mukaan niitä pitäisi olla myös Espoosta saatavilla. Ja nykyäänhän tilaaminen onnistuu muuallekin ilman erityisempiä kustannuksia. Olen maistanut vain kuivaa Wandering Minstrel hunajasimaa, jonka maku ei ainakaan ensimaistolla minua, tai muuta maisteluseuruetta sävyttänyt. Vertailukohteita haettiin jopa kiljusta, vaikka enemmän juoma ehkä muistutti kotiviiniä, kuin mitään sipulimehu & akkuhappo -tason kiljua. Alkon luonnehdinta on: "Vähän hapokas, sitruksinen, mausteinen, samea ". Maustamiseen on käytetty myös mustaherukanlehtiä, jotka ehkä osaltaan lisäsivät kotiviinimäistä fiilistä. Makeaan, mandariinilla maustettuun Innkeeper’s Daughteriin en ole vielä rohjennut tarttua.

Makeaa suomalaistyyppistä simaa on tiettävästi valmistettu 1700-luvulta saakka. Alkuun se oli vain paremman väen herkkua raaka-aineina käytettyjen sokerin ja hunajan kalleuden vuoksi. Myöhemmin sima on alettu yhdistää työnväen juhlaan eli vappuun. Valmistustapaan liittyen simaan syntyy aina pieni määrä alkoholia, noin yksi tilavuusprosentti. Näin ollen alkoholittomina simoina myytävät tuotteet eivät itse asiassa määritelmän mukaan ole lainkaan simoja: niiden valmistukseen on havaintojeni mukaan käytetty rypelemehua, sokeria ja mahdollisesti hunajaa ja/tai sitruunaa, mutta käyminen on jätetty väliin.

Markettien matala-alkoholisten simojen lisäksi Tampereen seudulta löytyy myös hieman reilummin alkoholia sisältävää suomalaistyylinen simavaihtoehto, jota valmistaa Koskipanimo, tuttavallisemmin Plevna. Täysin oikeaoppinen hunajaviini tuote ei ole, koska valmistuksessa on hunajan lisäksi käytetty myös fariini- ja hedelmäsokeria, sitruunaa ja humalaa. Maultaankin Plevanan Panimosima muistuttaa muistaakseni enemmän suomalaista vappusimaa, kuin maistamiani hunajasimoja. Alkoholiakin on maltilliset 5%, kun hunajasimoissa sitä tuppaa kokemuksieni mukaan olemaan noin 10%. Muistaakseni pidin mausta ehkä näistä alkoholipitoisista simoista eniten, mutta viime maistosta lienee ainakin neljä-viisi vuotta.

Ensimmäisenä maisteluun päätyi Wanhan Porvoon Koti-Sima. Alkoholia simasta löytyy maltilliset 0,8%. Väri on kullankeltainen ja kirkas. Tuoksu on makean sitruksinen. Kunnon simamainen siis. Maku on makean sitruunainen. Vain rusinat puuttuvat. Hiilihappojakin tuntuu löytyvän sopivasti. Hyvä sima jos tällaisesta makeasta vähäalkoholisesta vappusimasta pitää. Ja minähän pidän.

Mistä: Citymarketista hintaan 3,69 0,95 l pullo. Muistelisin, että tämä oli joskus aiemmin kalliimpaakin. Pakkauskoko on kuitenkin melko pieni, joten kovin moneen lasilliseen simaa ei riitä.

Lyhyesti: Hyvä sitruunainen perussima.

Hinta-laatu-suhde: Ok. Vähän ehkä kalliin puoleinen, mutta toisaalta selvästi markkettien perusvalikoiman parhaimmistoa eli ei mitenkään törkeän ylihinnoiteltu ainakaan.

Seuraavaksi sitten vierailulle lasten simapullolle. Uhrina alkoholiton Mehukatti sima. Väri oljenkeltainen ja kirkas. Tuoksussa fariinisokeria. Maku ei juuri simaa muistuta. Rypälemehua ja hunajaa, lopussa ehkä pientä kirpeyttä. Jättää hennon hunajaisen jälkimaun. Hiilihappoja löytyy.

Mistä: Citymarketista. Hintaa oli vissiin joku päälle 2 €.

Lyhyesti: Kyllä tästä maistaa, ettei tuote ole käymisteitse valmistettu. Paremman puutteessa kuitenkin kelpaa.

Hinta-laatu-suhde: Ei ole hinnalla pilattu, mutta makukaan ei suuresti innosta. Jos vaatimuksena simalta on ehdoton 0 promillea alkoholia, niin siinä tapauksessa voisi olla hankkimisen arvoinen (kilpailijat VIP ja Finnspring jäivät nyt tosin testaamatta).

Lopuksi lasipulloon pakattu Marli Kotisima. Maistelulasikin oli näköjään vaihtunut hieman erimuotoiseen. Väri näistä testatuista tummin, meripihkankeltainen. Alkoholia 0,5%. Tuoksussa fariinisokeria. Maku yllättävänkin mehumainen ja fariinisokerinen. Hiilihappoja löytyy jälleen kerran. Ei juuri jälkimakua. Yllättävän mauton.

Mistä: K-Lähikaupasta vähän reiluun 4 euron hintaan.

Lyhyesti: Ei mitenkään erikoinen perussima. Enemmän olisin ainakin sitruunaa kaivannut.

Hinta-laatu-suhde: Muistaakseni Citymarketissa hinta oli alle 4 euroa, joka olisi nyt jollain tapaa edes kohtuullisempi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin makuunsa nähden hieman hintavan puoleinen.

Kolmen markettisiman vertailun voittajaksi päätyi siis Wanhan Porvoon Koti-Sima. Mikäli sää sallii, niin huomenna aamulla olisi tarkoitus lähteä etsimään vapputorilta vielä autenttisempaa haastajaa näille simoille, joista kaikista ei lopulta sitten ollutkaan niin helppoa pitää. Loppuilta meneekin juuri satanutta vappulunta ihmetellessä.

Vierailulla Olvin panimolla

Olvista minulle tulee ensimmäisenä mieleen Sandels-olut. Joskus bulkkilager-nuoruudessani pidin sitä Karhun ohella parhaana markettitavarana. Panimomuseon pullokokoelmaa katsellessa muistiin palautui monta muutakin vanhaa tuttavuutta ajalta, jolloin ensimmäistä comebackiaan yrittänyt Lahden erikoinen maksoi muistaakseni opiskelijabudjetillekin sopivat 95 senttiä pullo.

Oikean Sandelsin - sotamarsalkan ja kreivin sekä Vänrikki Stoolin tarinoiden mukaan vankkumattoman hyvän ruuan ja juoman ystävän, joka ei kesken taisteluakaan meinannut malttaa nousta päivällispöydästä - historia muistaa yhtenä etevimmistä 1800-luvun alussa käytyyn Suomen sotaan osallistuneena upseerina. Kovin paljoa meriitti ei välttämättä vaatinut. En ole tuonaikaisten sotataktiikoiden suurin tuntija, mutta Ruotsin pääarmeijan tapa vetäytyä joka ikisen kahakan jälkeen voitosta tai tappiosta huolimatta vaikuttaa kummalliselta. Sandels onnistui kuitenkin valtaamaan hetkeksi takaisin venäläisten aiemmin valtaaman Kuopion, vaikka puolustajina ilmeisesti olikin lähinnä muovarastoja vahtimaan jätettyjä sotilaita. Ruokavarastojen takaisinvaltaaminen varmasti kuitenkin lämmitti Sandelsin mieltä.

Pohjalaisella pakkotyövoimalla rakennettu Sveaborgkin antautui varmuuden vuoksi laukaustakaan ampumatta alivoimaiselle hyökkääjälle, ettei vaan kenellekään pääsisi käymään hupsusti. Viis siitä, että ruokaa ja ampumatarvikkeita oli varattu pitkästä piiristyksestä selviytymiseen. Ruotsi yritti vielä maihinnousua, jota johtaneella kenraalimajurilla ei ilmeisesti ollut mitään käsitystä Suomen maantiedosta ja kartatkin olivat vanhentuneita. Pahaksi onneksi avuksi suunnanneelta pääjoukoltakin loppui ruoka ja armeija pysähtyi leipomaan leipää, kun taktisesti järkevintä olisi ollut edetä maahannousujoukkoja auttamaan. Ruotsalaiset onnistuivat ajamaan venäläiset vielä hetkeksi hieman etelämmäksi, mutta pian venäläisten ylivoima alkoi näkyä ja tuntua. Sandels onnistui vielä saavuttamaan yhden suuremman voiton Koljonvirralla, jossa hänen 1200 miehen vahvuinen joukkonsa esti Venäjän 8000 miehen etenemisen sillan yli. Taistelu toimi myös innoittajana Runebergille. Ainakin minulle tutuin (yli)tulkinta tästä on Edvin Laineen ohjaama Sven Tuuva, jonka loppukohtauksessa Veikko Sinisalo lapioi hyökkääviä venäläisiä jokeen.

Toisaalta Suomen siirtyminen Venäjän tsaarin hallittavaksi johti siihen, että Ruotsin aiemmin harrastamat väestön pakkosiirrot loppuivat ja takapajuista maata alettiin kehittämään. Lisäksi Suomi sai ensin autonomian ja lopulta itsenäisyyden. On toki selvää, ettei kehitys ollut mitenkään irrallaan muun maailman tapahtumista.

Joka tapauksessa Sandelsin edesottamuksia on ollut viihdyttävää seurata tölkkien kyljestä. Vaikea tosin on uskoa, että pehmeän oluen ystävä olisi erityisesti Sandels-oluseen mieltynyt. Mutta koska Olvin panimo sijaitsee Iisalmessa, jossa tulee ajoittain sukuloimassa käytyä, on panimo kuulunut jo pidempään potentiaalisiin vierailukohteisiin.

Olvi onkin Suomen suurista panimoista ainoa, joka on säilynyt pääosin kotimaisessa komennossa. Ulkomaisilta suurilta panimoalan yhtiöiltä sitä on suojellut omistajarakenne. 52% äänivallasta (mutta vain 15% osakkeista) kuuluu Olvi-säätiölle, jonka tehtävänä on yleishyödyllisenä säätiönä edistää tutkimusta ja opiskelua. Säätiön agenda sopiikin hyvin yhteen perustajien aikeiden kanssa: mietoja alkoholijuomia valmistanut panimo päätettiin perustaa vähentämään vahvojen viinojen käyttöä vuonna 1878. Olvi omistaa nykyisin panimoita myös Virosta, Latviasta, Liettuasta sekä Valko-Venäjältä. Suomalaisille tunnetuin näistä merentakaisista tytäryhtiöistä lienee A. Le Coq. Oluiden lisäksi Olvi valmistaa tietysti myös kaikenlaista muuta proteiinipatukoista kivennäisvesiin.

Viime kesänä päätin toteuttaa haaveeni panimovierailusta. En ole pahemmin isoissa oluttehtaissa jaksanut käydä, mutta pienen esityön myötä minulle selvisi Olvin panimomuseon olevan ilmainen. Ei muuta kuin suunta kohti panimoa.

Kuten olutaiheisessa museossa kuuluukin, esiteltiin ensin valmistuksen vaiheet. Melko puisevaa tekstiä, josta jaksoin lukea ehkä noin puolet. Näytillä oli myös wanhan ajan jakeluautoa ja muuta aiheeseen liittyvää. Erilaisia pullotuskoneita ja muita vipstaakeja oli myös mahdollista päästä katselemaan. Homma alkoi tuntua hieman samalta kuin Münchenin tekniikanmuseossa. Montako kutomakonetta kukaan oikeasti jaksaa katsoa?


Lopuksi näytillä oli erilaisi pulloja vuosien varrelta. Yksi - jo autuaasti unohtamani - opiskeluaikojen budjetti-oluista; Ruuti, tuli bongattua. Myöskään Olvi CXX-pulloa ei ollut aikoihin tullut nähtyä. Ennenhän niitä myytiin, ja kotibileisiin raahattiin, sellaisissa kolme pulloa leveissä ja neljä pulloa pitkissä pahvilla ympäröidyissä 12-päkeissä. Mielenkiintoista oli myös lukea termin "koppa" historiasta. Itämurteissa samasta asiasta on muuten käytetty ilmaisua "risu". Nytpä tiedän tämänkin. Kaiken kaikkiaan museossa oli melko lailla sopivasti nähtävää lyhyttä visiittiä ajatellen. Kauempaa en suosittele lähtemään, sillä mitään erityisen ihmeellistä ei ollut näytillä.

Museon jälkeen olin haaveillut nauttivani tuoretta ja mahdollisesti jopa suodattamatonta, tai ehkä muutoin vaan spesiaalia Olvin tuotetta viihtyissä panimobaarissa. Vaan eipä sellaista paikalta löytynyt. Sen sijaan jonkinlainen henkilöstöravintola löytyi ja sieltä jopa oluthana. Vaihtoehdot olivat perinteiseen tapaan iso tai pieni kolmonen. Taisin ottaa pienen. Sisätilat olivat oluen nautiskeluun mielestäni täysin epäsoveliaat, joten siirryin juoman laskeneen henkilön katseilta piiloon ulkoterassille, jossa kesäinen aurinko paistoikin mukavasti. Silmät kiinni ja siemaus olutta. Janohan tässä jo ehti tullakin. Vaan mitä vihattua? Jälleen kerran sai Olvin kanssa ihmetellä, onko hanaan jäänyt pesuainejäämiä, vai mistä ihmeestä tämä epämiellyttävä sivumaku on peräisin. En vaan muista, että muiden panimoiden oluiden kanssa samaa efektiä olisi ainakaan useampaan kertaan vastaan tullut. Olut tuli kuitenkin pinnisteltyä loppuun kaikesta huolimatta.

Olvin panimo tuskin mikään suuri olutharrastajien pyhiinvaelluskohde on, mutta luulisi nyt, että paikkaan voisi jonkun kunnollisen olutbaarinkin avata. Sinällään ihan asiallisen museon jälkeen tämä oluen irvikuva jätti aika huonon fiiliksen koko panimosta, vaikka esimerkiksi läheisestä marketista varsin kelvollista tölkitettä Olvin craft-sarjan olutta saikin.

Mistä: Museo ja olut Olvin panimolla Iisalmessa.

Lyhyesti: Olut oli pahaa, museo kohtuullisen tyydyttävä.

Hinta-laatu-suhde: Museon suhteen ok, kun kerran oli ilmainen. Oluen suhteen aivan surkea, vaikka en nyt muistakaan paljonko se maksoi.



Matkan varrelta haalittu välipala. Hienoa, että valmistaja rehellisesti myöntää unohtaneensa valmistusohjeet.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Maistossa Stadin South Pacific IPL

Stadin panimon olut-tastingia muistellessani IPL jäi tyylilajina sen verran vaivaamaan, että päätin vielä palata sen pariin. Alkon hyllyltä tarttui mukaan Stadin Panimon South Pacific India pale lager. Alkoholia löytyy 5,3% ja Alkon nettisivut ilmoittavat EBU:ja olevan 32,4. Mistään järjettömän vahvasti humaloidusta oluesta ei siis ole kyse. Humaloista en sitten sen tarkempia erittelyitä löytänytkään, mutta nimen mukaisesti ne ovat peräisin Tyynenmeren alueelta.

Ulkonäkö on aavistuksen sameahko ja olut onkin sekä suodattamaton, että pastöroimaton. Tuoksussa pieni häivähdys kissanpissaa. Maistaessa katkeroa tuntuu jonkin verran, mutta varsin tasapainoisesti maltaisuuden kanssa. Hiilihappojakin löytyy. Oluen jättämä jälkimaku on jopa hieman ehkä makeahko. Jonkun hyvän kinkkupizzan kaverina tämä varmaan toimisi loistavasti. Varsin erilainen ja mielestäni parempi, kuin aiemmin maistamani selvästi reippaammin humaloidut IPL:t.

Mistä: Alkosta hintaan 4,99 €

Lyhyesti: Sopivan raikas ja maukas, mutta ei kuitenkaan ylikuormita aisteja massiivisella aromihumalatulvalla.

Hinta-laatu-suhde: Ok/välttävä. Hyvä olut, mutta hintaakin on jonkin verran. Euro tai pari pois, niin hinnan ja laadun suhde olisi kunnolla kohdallaan.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Pyynikin käsityöläispanimon matkassa

Bussi numero 16 kaartaa totuttuun tapaansa Paasikiventieltä Kortelahdenkadulle, ohitse juuri remontoidun - oikeasti Amurissa sijaitsevan - Pyynikin uimahallin. On aika jäädä pois bussista ja astua sisään Pirkankadun Pyynikin puolella sijaitsevaan 101 Beers-olutbaariin. Eletään alkuvuotta 2013. Aikaisemmin paikalla sijaitsi muistaakseni Pubilli-niminen baari, jossa ei tullut koskaan käytyä. 101 olutta kuulostaa paremmalta.

Baarin nimi saattoi olla ehkä hieman liikaa luvattu: hanassa oli muutama melko lailla normaaliin pubivalikoimaan kuuluva olut, jääkaapissa jo aiemmin tutut Westmallet & co:t, mutta niiden lisäksi tarjolla oli jotain kiinnostavaa: Pyynikin käsityöläispanimon oluita. Muistaakseni makunystyräni saivat tuona iltana ensikosketuksensa panimon portteriin. Päätin tulla toistekin.

Onnellinen osakkeenomistaja, vaikka ilme totiselta vaikuttaakin.
Myöhemmin kesällä poikkesin pikaiselle Simo Vehnäoluelle, jonka mausta myös pidin. Weissbierillä on muutoinkin erityisen paikka sydämessäni, sillä ne olivat yhtenä tärkeänä porttina olutharrastukseeni reilatessani Saksassa viitisentoista vuotta sitten.

Samlla reissulla huomasin myös ilmoituksen osakeannista. Olin jo aiemmin ostanut yhden Brewdogin osakkeen säästääkseni hieman kuluissa oluita firman nettikaupasta tilatessani. Samalla olin lukenut sen verran osakkeenomistajan oikeuksista ja vastuista, että uskalsin lähteä toistakin panimoa omistamaan. Aiemmin olisin luultavasti pelännyt elinikäistä velkavankeutta tai jotain muuta yhtä kauheaa seuraamusta, jos homma ei lähdekään toimimaan. Sijoituspäätöksen taustalla oli enimmäkseen halu tukea paikallista panimoa, sekä kenties saada myös jossain vaiheessa tilkka olutta.

Elokuussa tuli kutsu yhtiökokoukseen. Hyppäsin pyöräni selkään ja polkaisin reilun 7 kilometrin matkan panimolle, joka sijaitsi tässä vaiheessa jo Raholassa, Atrian vanhassa tehdaskiinteistössä. Todellisuus ei aivan vastannut silloisia mielikuviani pienpanimosta, jossa olutmestarit keittelevät tuotoksiaan hämyisissä kellareissa humalille rauhoittavasti hymisten. Isoon ja hieman viileään tehdasaulaan oli katettu joukko pöytiä, joiden ääreen istuuduimme. En tuntenut kokousväestä ennestään ketään, mutta iltapäivän mittaan, parin koe-erän maistelun jälkeen, juttu alkoi luistaa. Itse kokous eteni varsin rennosti eikä byrokrattista pilkkua jääty turhaan viilaamaan. Pöytä kerrallaan pääsimme tutustumaan panimon tiloihin. Muistan elävästi, kuinka innoissaan panimomestari Tuomas Pere tuntui hommasta olevan. Ja innostus tarttui. Lähes kaikki tehtiin tässä vaiheessa käsin etikettien liimaamisesta ja korkituksesta lähtien. Keittokoot olivat nykyistä selvästi pienempiä ja pääsin maistamaan chiliolutta suoraan kylmävarastosta. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Yhtiökokouksista kaavailtiin Brewdogin tyyliin suuria, oluenystävät yhteen tuovia juhlia, joissa soittaisi bändejä ja hyviä oluita olisi tarjolla janoisille osakkeenomistajille.
Patasydämet odottamassa kyytiä uuteen kotiin.
Kaiken lisäksi panimolla tuntui olevan kykyä haistella sopivia yhteistyötahoja. Simo Frangénin lisäksi oluensa saivat mestaruuden voittaneet Porin Ässät. Hommassa tuntui olevan hyvä tekemisen meininki ja menestys näytti varmalta. Alkon pienpanimo-oluisiin Pyynikki tarjosi positiivisia arvioita keränneen Presidenttisahtinsa. Muistelisin kuulleeni juttua, että kyseistä juomaa oli tarjottu myös Tamperetalossa linnansa remonttia evakossa olleen presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mutta kun tämä pastöroimaton herkku ei Saulin pitopöytään kelvannut, päätettiin se juottaa oluthipstereille ja muulle rahvaalle. Niin tai näin, mutta hyvää se joka tapauksessa oli, vaikka olinkin lähellä nukkua onneni ohi: hoksasin kyseisen tuotteen olemassaolon vasta siinä vaiheessa, kun sitä oli enää muutama pullo monopolimme hyllyillä ja jouduin sen vuoksi tekemään ylimääräisen ajomatkan Nokialle.

Vaan kukapa olisi arvannut, että Pyynikin käsityöläispanimon toiminta oli lähellä loppua kokonaan alkuvuodesta 2014 kohdanneen epäonnen myötä. Puhe panimon tiloissa raivonneesta rajusta tulipalosta olisi ehkä liioittelua, sillä todellisuudessa kyse oli kai enemmän runsaasti savua ja nokea tuottaneesta sähkökaapissa kyteneestä palosta. Tuotanto kuitenkin keskeytyi useaksi kuukaudeksi, jotta laitteisto ja keittotila saatiin puhdistettua noeasta ja asia Valviralla hyväksytettyä. Mutta, kuten Feeniks-lintu konsanaan, myös Pyynikki nousi tuhkasta. Sen kunniaksi panimo lanseerasi myöhemmin myös kyseisen tarulintusen nimeä kantaneen savuoluen, jonka saaminen juomaetäisyydelle osoittautui minulle lähes yhtä suureksi haasteeksi, kuin myöhemmin Bitch de Elegantin, jota muuten en vieläkään ole saanut kotiin tuotua maistettavaksi, sillä voimassa oleva alkoholilainsäädäntö pitää huolen siitä, ettei 6,7% vahvuista oman panimon olutta mistään kotiin viemisiksi ostetakaan. Jos kyseessä olisi marjaviini tai taajaman ulkopuolella valmistettu sahti, niin tilanne toki olisi täysin toinen.

Kesällä 2014 saatiin kuitenkin hyviäkin uutisia: Vahvaportteri oli saanut käsityöportteri-sarjan kultamitallin Berliinissä Global Craft Beer Awardeissa. Uskoisin, että se myös kannusti panimon väkeä jatkamaan vaikeuksista huolimatta. Voiton myötä Tampere palasi jälleen Suomen ehdottomaksi portteripääkaupungiksi, sillä muistelisin lukeeni, että ennen kieltolakia Tampereella oli tusinan verran portteria valmistavia panimoita.

Vuoden 2014 yhtiökokous järjestettiin panimon edelleen kevyesti savuaromaattisissa tiloissa, jonne saavuin tapani mukaan pyörällä. Paikalle olivat ilmestyneet myös toimintansa lopettaneen 101 Beersin pöydät ja penkit, joiden myötä tunnelma oli jotenkin edellistä kokousta kotoisampi. Hieman olutbaarimainen. Paikalla oli muistaakseni myös selkeästi vähemmän väkeä. Oma tuotanto oli edelleen katkoksissa, mutta olutmestari oli käynyt hakemassa Saksasta koreja, joiden sisältöä hän janoisille kokoustajille tarjosi. Tämä olikin muistaakseni viimeinen panimon tiloissa järjestetty yhtiökokous.

Marraskuussa 2014 panimo järjesti pikkujoulut uusissa laajennustiloissa, jonne myöhemmin rakentui isompi panimolaitteisto. Huone näytti foliolla verhoillulta, mutta yllättävän kodikas tunnelma sinne kuitenkin saatiin aikaan. Muistelisin saaneeni tällöin ensikosketukseni Papan Vanilla Stoutiin, josta pidin heti. Ilta meni mukavasti syödessä, oluita maistellessa ja bändiä kuunnellessa ja kotimatkalla tuli vielä pyörähdettyä uusien tuttujen kanssa Pispalan Pulterissa. Omalla kohdallani panimon yhteisöllisin vaihe tuntuu kulminoituneen tähän iltaan.

2015 järjestettiin uusi osakeanti, jonka myötä omistajien määrä kasvoi reilusti. Samalla kasvatettiin kapasiteettia. Yhtiökokous oli tällä kertaa keväällä Suuret Oluet Pienet Panimot -tapahtuman kanssa samaan aikaan. Kokous järjestettiin perinteikkäässä Kaijakassa, jossa muuten muistaakseni kokoustettiin samana (tai edellisenä) vuonna toiseenkin kertaan. Ote oli tällä kertaa huomattavasti aiempia ammattimaisempi ja tarjoilu niukempaa. Paikalle saapuessa sai kurkun kostukkeeksi yhden oluen ja thats it. SOPP:n oli kuitenkin jaossa juomalippuja. Olin ajatellut maistella pari Pyynikin olutta sekä pari muuta mielenkiintoista juomaa ja lähteä niiden jälkeen kotiin lapsia hoitamaan, mutta tiskin takana ollut varsin höveli juomanlaskija kaatoi minulle pienen annoskoon aneluistani huolimatta puoli litraa sahtia, jonka kumottuani päädyin lahjoittamaan jäljelle jääneet Pyynikin juomaliput kokouksesta bongaamilleni muille osakkeenomistajille.

Vuoteen mahtui myös panimon oman kaupan aukeaminen, joka hieman helpotti Pyynikin miedompien oluiden siinä vaiheessa jo muutoinkin varsin hyvää saatavutta. Loppuvuodesta kauppoihin ilmaantui myös maistelu-sixpack. Itse en tainnut sitä kertaakaan hankkia, vaikka kaikki sen oluet onkin tullut erikseen maisteltua. Parhaiten toimi bitter, kun taas wheat olis muistaakseni vähiten suosikkini.

Vuoden 2016 yhtiökokous taisi sitten olla ensimmäinen kuivin suin vietetty. Draamaa saatiin sitten senkin edestä. Väkeä oli jälleen selvästi aiempaa enemmän ja paikkana Tampereen Vanha kirjastotalo. Tavoilleni uskollisena saavuin jälleen paikalle pyörällä (edellisenä vuonna taisin tosin olla bussilla liikenteessä). Vaikka en monessa yhtiökokouksessa olekaan paikalla ollut, niin meininki vaikutti jälleen astetta ammattimaisemmalta ja mieleen tuli jo, että tässähän ollaan kuin missä tahansa muussa yhtiökokouksessa. Puolivälissä koettiin kuitenkin yllätys, kun erinäisten vaiheiden jälkeen lähes koko yhtiön hallitus meni vaihtoon. Juomalippuja SOPP:in jaettiin jälleen, mutta tällä kertaa niillä sai Pyynikin tiskiltä vain pieniä annoksia.

Viime aikoina yhteisöllisyyttä on ollut taas enemmän ilmassa, tai sitten minulla on vaan ollut aiempaa hieman enemmän aikaa tapahtumiin osallistua. Esimerkiksi Ruby Jazz Alen voiton kunniaksi järjestetty tilaisuus oli oikein mukava. Neljä vuotta Pyynikin käsityöläispanimon matkassa ovat tarjonneet minulle paljon olutelämyksiä ja lisäksi oman panimon tuotteita on ollut aina kiva ostaa. Monet hienot panimolle myönnetyt kunnianosoitukset ovat myös lämmittäneet mieltä. On ollut hienoa saada olla mukana rakentamassa uutta tamperelaista olutkulttuuria.

Mistä: Internetistä löysin annista tietoa. Panimo sijaitsee Tampereella Raholassa. Oluita saa nykyään jo varmaan lähes kaikista suurimmista marketeista ja vahvempia tietysti Alkosta ja baareista.

Lyhyesti: Ryhdikäs ja maukas tuttavuus. Taustalla aktiivinen osakkeenomistajien porukka.

Hinta-laatu-suhde: Mainio.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Maistossa Amiatan Fanny Smith

Imperialismi, tuo viheliäinen alkuperäiskulttuurien tuhoaja koitui myös Tasmanian aboriginaalien kohtaloksi. Vuonna 1905 kuollut Fanny Smith oli viimeinen sujuvasti Tasmanian alkuperäiskieltä puhunut ihminen ja kaksi vahasylinterille nauhoitettua äänitettä ovat kaikki, mitä tästä kielestä on jäljellä.
Oikea Fanny Smith ei ilmeisesti juuri muistuttanut pullon etiketin kuvassa olevaa naista.
Italialainen Birra Amiata on päätynyt tekemään Fanny Smithiksi ristityn oluen, johon on käytetty pale ale-maltaita sekä tasmanialaista Enigma-humalaa. Toisin kuin oluen nimestä voisi päätellä, ei kyseessä siis ole kovinkaan alkuperäinen tasmanialainen olut, humalia lukuunottamatta. Enigmaan en muistakaan aiemmin törmänneeni ja ilmeisesti kyseessä on varsin uusi lajike. Makua on luonnehdittu mm. vadelmaiseksi ja punaherukkaiseksi.

Birra Amiata on itselleni jälleen täysin vieras panimo. Italian suunnalta ei kovin montaa ikimuistoisen hyvää olutta ole ulottuvilleni eksynyt, mutta ilmeisesti pienpanimoskene on sielläkin aktiivinen. Amiatasta en löytänyt googlettamalla englanniksi lainkaan tietoa ja panimon kotisivutkin näyttäisivät olevan vain italiaksi. Ilmeisesti toiminta on käynnistynyt 2006 ja sitä on laajennettu 2010. Oluet ovat pastöroimattomia ja suodattamattomia. Siihen loppui sitten italiankielen taitoni.

Ulkonäöltään Fanny Smith tuo mieleen ajankohtaan sopien vappusiman. Alkoholia on 4,5%. Tuoksu on marjaisan makea ja samaa löytyy myös mausta. Vadelma voisi tosiaan olla osuva kuvaus. Hiilihappoa löytyy ja katkeroakin hieman. Vähän kuin metsäpolkua joisi. Sinällään ihan mielenkiintoinen, muttei mitenkään erityisen erinomainen.

Mistä: Citymarketista. Hinta taisi olla kolmen ja neljän euron välissä.

Lyhyesti: Marjainen ja kepeä, aromihumalat edellä -tyyppinen olut.

Hinta-laatu-suhde: Välttävä. Ennemmin tätä juo kuin selkäänsä ottaa. Vaan mitäpä olutta ei.

Pikapysäkillä Sonnisaari APA, Stone IPA ja Kuukkari Kreippi IPA

Pysytään pale aleissa, mutta tehdään ensimmäinen pysähdys entisessä kotikaupungissani Oulussa. Jos nyt en kovin pahasti erehdy, niin Rotuaarin tuntumassa sijainneen panimoravintolan lopettaessa toimintansa joskus viime vuosikymmenen puolivälissä Oulu oli noin kymmenisin vuotta ilman panimoa. 2015 niitä ilmaantuikin sitten parikin kappaletta, joista Sonnisaari järjesti myös osakeannin. Itse en antiin lopulta osallistunut korkeaksi arvioimani arvostuksen ja äänivallan puutteen vuoksi, mutta varsin onnistuineita ovat olleet ne muutamat panimon oluet, joita olen tähän saakka päässyt maistamaan. Onkin aika sulkea silmät ja tehdä matka muistojen kaupunkiin, jossa tehtaat on sijoitettu niin, että tuoksusta pääsee varmasti nauttimaan sekä etelä- että pohjoistuulella ja jossa teatteri sekä kirjasto on rakennettu mereen ja yliopisto suolle. Patiolle ei koleasta keväästä johtuen vielä kuitenkaan ollut edes täällä etelässä asiaa.

Mutta pidemmittä puheitta oluen kimppuun. Väriltään Sonnisaaren APA on oranssinkeltainen. Tuoksussa on kyllä humalan aromeita, mutta yllättäen ei juurikaan hedelmää. Maussa aika runsaasti katkeroa ja humala edellä tässä mennään, mutta en siitäkään nyt suurempia kiksejä saanut. En tiedä kuinka paljon olut sitten kärsii tästä maitokaupparajasta.

Mistä: Citymarkeista taisin ostaa. Hinta taisi olla jotain kolmen euron tietämissä.

Lyhyesti: Aika vahvasti mentiin humala edellä, vaikka toisaalta se taitaa olla juurikin Sonnisaaren juttu. Olin jotenkin odottanut APA:lta hieman erilaista makumaailmaa ja jonkinasteinen pettymys tämä oli.

Hinta-laatu-suhde: Välttävä. Ei tässä sinällään mitään vikaa ollut, mutta mielestäni parempiakin saa samaan hintaan.

Seuraavaksi sitten viime viikonloppuna nautittu Stone IPA. Kysessä on West Coast IPA-klassikko, josta lähes kaikki sanottava lienee jo sanottu. Tällä kertaa olutmatkailijan ei tarvitse lähteä suurta merta edemmäs jahtiin saadakseen tuoretta tavaraa, sillä Stone Brewing on ystävällisesti rakentanut Berliiniin toisen panimon pitääkseen eurooppalaiset aromihumalan ystävät tuoreissa tuotteissa. Oluesta löytyy 79,3 EBU:a.

Mistä: Alkosta hintaan 3,95 €

Lyhyesti: Ulkonäkö vaalea ja kirkas. Tuoksussa makeaa hedelmää. Maku jatkaa samalla linjalla, tosin mukana myös greippistä kirpeyttä. Pitkä katkeroinen jälkimaku. Yrttisyyttäkin maistoin.

Hinta-laatu-suhde: Loistava. Varmaankin yksi parhaita maistamiani India pale aleja. Vaikka tyylillisesti West Coast IPA:ssa kai mennään humalat edellä, niin tämä olut oli mielestäni kuitenkin sopivan tasapainoinen.

Lauantaina iski hetkellinen pitkästyminen ja käväisimme vaimon kanssa ABC Teivon yhteydessä sijaitsevassa Fröökynän Herkussa. Kyseessä on mm. lähi- ja luomuelintarvikkeita myyvä pienehkö myymälä persoonattoman huoltoaseman yhteydessä. Muutama vuosi sitten se oli lähes ainoa paikka, josta sai Pyynikin panimon oluita, mutta nykyisin tilanne on toki toinen. Ehkä siitä syystä Fröökynän Herkussa tulee enää vierailtua melko harvoin, eikä olutvalikoimakaan ole mitenkään erityisen kattava. Jotain halusin kuitenkin savusärkisäilykkeen kaveriksi ostaa ja lopulta poimin mukaan minulle aiemmin täysin tuntemattoman porilaisen Rocking Bear Brewersin Kuukkari Kreippi IPA:n.

Pullon kyljessä kerrottaan Kuukkarissa asutun ennen kuopissa. Google maps näyttää tuntevan kaupunginosan paremmin nimellä Päärnäinen. Olen Porissa käynyt useammankin kerran, mutta mitään erityisempiä muistikuvia minulla ei tuosta alueesta ole. Sen sijaan Karhun panimon ohi tuli joskus ajeteltua ja tuoksua ihmeteltyä. Olutta sielläkään ei ole tehty kohta kymmeneen vuoteen. Eräällä merikaupungissa asuvalla tuttavallani oli aina tapana bongailla Karhu-pullojen koodeista, onko olut pullotettu Keravalla (kitkerää) vai Porissa (pehmeää). Maussa oli kuulemma selvä ero. Itse en sitä muistaakseni havainnut.

Toisen kuuluisan porilaisen panimon Beer Hunter'sin baarissa kävin muistaakseni viimeksi juuri ennen kuin baaritupakointi päättyi (muistan tämän, koska kuvasin tupakoivia tuttujani). Tämä Rocking Bear Brewers on kuitenkin tuoreempi tapaus: panimo on perustettu 2015. Nettisivujen mukaan valikoimissa on neljää eri olutta, joista kuitenkin salaperäisesti esitellään vain kolme. Tyrnillä maustettu Sandö saison vaikuttaa ehkä mielenkiintoisimmalta, mutta 6% alkoholia rajoittaa saatavuutta.

Kreippi IPA tuli sitten nautittua sanomisen päälle. Muistiinpanoja ei tullut liiemmin tehtyä. Greippimehua maussa oli jonkin verran. Humalaa aika niukasti. Hieman tunkkainen.

Mistä: Fröökynän Herkusta muistaakseni hintaan 4,5 €.

Lyhyesti: Yllättävän tunkkainen eikä juurikaan raikas.

Hinta-laatu-suhde: Huono. Tätä ei tule kyllä uudelleen ostettua, ellei laatu sitten parene tuotekehityksn myötä selvästi.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Makuja maailmalta: arviossa kamputsealainen käärmeviina

Pimeä alkaa laskeutua. Olemme istuneet jokiveneessä reilut 10 tuntia. "Mosquito malaria, she comes at night", mumisee vieressä istuva vanhempi nainen apokalyptisella äänellä. Paattimme on pahasti ylikuormattu ja kynnämme jatkuvasti joen pohjaa. Paahtava helle on vienyt voimat, mutta nyt on jo viileämpää.

Aikaisemmin päivällä olemme matkanneen Kambodžan suurimman järven Tonle Sapin poikki. Kyseessä on Mekong-joen suistossa sijaitseva valtava tulvapussi. Mekongin tulviessa vesi virtaa järveen ja kuivalla kaudella taas järvestä jokeen. Järvi tuottaa satumaisen runsaita kalansaaliita, jotka ovatkin tarpeen maalle, jonka on edelleenkin vasta toipumassa punakhmerien hirmuhallinnosta.

Lopulta pääsemme satamaan, josta jatkamme yhdestä poliisimoottopyörästä koostuvassa saattueessa kohti määränpäätämme Battambangin kaupunkia. Aivan sattumalta bussikuski mainitsee omistavansa myös kotoisan hotellin, jota hän myös, täysin sattumalta, haluaisi väsyneille matkalaisille suositella. Lisäksi paikka sijaitsee vain yhden ainoan kilometrin päässä kaupungin keskustasta, kuski vakuuttaa. Kieltäydymme vedoten siihen, että olemme varanneet jo majoituksen muualta (joka on vale, mutta joskus totuuden puhuminen ei ehkä kannata). Matka hotellilta Battambangiin kestää vielä melko pitkään, joten kilometri vaikuttaa olevan venyvä käsite tässä maassa.

Bussi jättää meidät venesatamaan, josta otamme tuk-tukin suuntanamme Royal Hotel, jota meille on suositeltu. Kuski yrittää ensin kaupata kiertoajelua seuraavalle päivälle, mutta päätämme ensin katsoa miten hotellin löytäminen onnistuu. Aluksi päädymme eri nimiseen paikkaan, jonne emme halua jäädä. Emme, vaikka meille väitetään Royalin olevan täynnä. Meillähän on varaus, selitämme. Lopulta pääsemme oikeaan kohteeseen, josta meille irtoaa kahden hengen varsin asiallinen huone 20 dollarin hintaan yöltä. Kambodžan hintatasoon nähden hotelli on melko hintava, mutta palvelu on asiallista ja saamme järjestettyä seuraavaksi päiväksi asiallisen kuskin järkevään hintaan. Yläkerran ravintolasta saa myös maistuvaa ruokaa.

Ravintolassa meille selviää, että Kiinassa ja Vietnamissa vietetään uutta vuotta ja alkamassa on tiikerin vuosi. Sen kunniaksi tilamme pullot Tiger Beeria. Juhla tuntuu vaativan kuitenkin jotain muutakin, kuin laimeaa lageria. On aika korkata pari päivää aiemmin hankittu käärmeviina.

En muista törmänneeni käärme- tai skorpioniviinoihin muualla, kuin Kambodžassa, mutta juomaa pitäisi olla saatavilla myös ainakin Kiinasta ja Vietnamista. Mikä tahansa käärme ei kelpaa riisipontikkaan hukutettavaksi, vaan sen tulee mieluusti olla mahdollisimman myrkyllinen. Tästä - länsimaisen turistin näkökulmasta varsin järjettömältä vaikuttavasta - seikasta saamme kiittää perinteistä kiinalaista lääkintätaitoa, jonka mukaan juomalla on parantavia ja virkistäviä vaikutuksia. Jälkimmäisen väitteen olen kyllä valmis allekirjoittamaan, sillä sen verran pahasti maku shokeerasi. Ennakkoluulottoman maistelijan onneksi alkoholi sentään denaturoi käärmeen myrkyn. Täysin oikeaoppiseen maistelusessioon olisi ilmeisesti kuulunut myös käärmeen tiettyjen osien syöminen, mutta tästä osasta rituaalia jouduimme valitettavasti luistamaan.

Ulkonäöltään juoma on hieman kellertävä, ilmeisesti johtuen käärmeestä irronneista aromeista ja muista ainesosista. Tuoksussa viinaan säilöttyä käärmettä ja alkoholia. Maku jatkaa samoilla linjoilla. Jälkimaku on vahva ja valitettavan pitkäkestoinen.

Mistä: Siem Reapin yötori, Kambodža, 2010


Lyhyesti: Jossain hulluuden ja kokeiluhalun välimaastossa liikkuvassa tunnetilassa tämän hankkiminen tuntui hyvältä idealta. Maku oli niin karmiva, kuin voi kuvitella. Käärmeviinan hankkimista harkitsevan turistin on hyvä tietää, että osa juomiin käytettävistä käärmeistä on ilmeisesti uhanalaisia eli niitä ei nyt ainakaan pidä mennä ostamaan. Enkä kyllä suosittele muutenkaan.

Hinta-laatu-suhde: Onneksi ei tullut isompaa pulloa ostettua. Kokemuksen jälkeen paikallinen Mekong-viski (jota kaupiteltiin ajoittain myös konjakkina) vaikutti jopa siedettävän makuiselta.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Olut-tasting Stadin Panimolla helmikuussa 2017

Kaveriporukalla Helsingissä viime helmikuussa. Koska mukana oli useampi oluen ystävä, päätimme sisällyttää päivään tastingin Stadin Panimolla. Neljän oluen setti sai riittää tällä kertaa. Olimme sopineet tastingin tuntia ennen baarin avaamisaikaa. Jonkin aikaa ehdimme baarin edessä pyöriä, ennen kuin meidät huomattiin. Jotenkin jäi sellainen vaikutelma, että varauksesta huolimatta saapumisemme oli jonkinasteinen yllätys. Saimme kuitenkin eteemme neljä maistelulasia ja esittelyn tarjolla olevista oluista. Olin etukäteen haaveillut, että pääsisin maistamaan jotain erikoisuutta ja vaikuttamaan itsekin valintoihin, mutta tämä maistelu meni ennalta määrätyllä kaavalla.

Laseihin kaatui American lageria, rosmariinilla maustettua Easter pale alea, Red alea ja lopuksi vielä India Pale Lageria, joka tyylinä oli minulle melko uusi tuttavuus. Näistä oluista American lager oli varmaan suurimmalle osalle seurueesta jo ennestään tuttu. Sinällään ihan hyvä ja varma valinta tällaiseen tastingiin, sillä sen uskoisi toimivan jollain tapaa lähes kenelle tahansa oluen ystävälle. Kyseessä on siis jenkkihumalilla hieman reilummin humaloitu lager eli ei varsinaisesti mitään "perinteistä" mautonta jenkki-lageria Budweiserin tai Millerin tyyliin.

Viime vuotinen, pääsiäseksi marketteihin ilmaantunut, rosmariini-lager toimi minusta kohtuullisesti, mutta tätä niin ikään rosmariinilla sinetöityä pale ale en oikein ymmärtänyt. Muistini mukaan humalointi oli melko vähäistä ja rosmariini tuli maussa vain hyvin heikosti esiin. Jotenkin tunkkainen yleisvaikutelma jäi. Red ale oli muistaakseni ihan kelpo esitys.

India pale lagerin, lyhyemmin IPL:n makuun olen päässyt muistaakseni vain kerran aikaisemmin: Tarton reissulta tuli poimittua baarimikon suosituksesta mukaan myöhemmin kotona maisteltavaksi Tankerin Hallucination. IPL tyylinä poikkeaa IPA:sta siinä, että valmistukseen käytetään nimen mukaisesti lager-hiivoja. Käytetyissä maltaissa sekä humaloinnissa voi myös olla eroja, mutta ilmeisesti ainakin jotain IPA-humalaa olisi syytä käyttää, jos aikoo olutta India pale lageriksi kutsua. Muutoinhan kyseessä on kai vain runsaasti humaloitu lager.

Kovasti tuota Tankerin tuotosta on ainakin Ratebeerissa hehkutettu, mutta itse en siitä muistaa niin suuresti innostuneeni. Ehkä pitäisi yrittää kuitenkin maistella vielä uudelleenkin, jos sitä jostain käsiini saisin. Myöskään Stadin IPL ei minua erityisemmin sytyttänyt. Muistini mukaan kyseessä ei ollut ainakin jonkin verran kehuja saanut Pacific IPL, vaan joku noin seitsenvolttinen versio. Saatan toki olla väärässäkin. Hieman tunkkainen fiilis oluesta kuitenkin jäi ja muutenkaan en ollut oikein hahmottanut, mikä tarkoitus tällä tyylillä on erikoisuuden tavoittelun lisäksi. Ilmeisesti lager kuitenkin tarjoaa mahdollisuuksia erilaisten humalan aromien aikaansaamiseen ja buustaamisen jälkikäymisen yhteydessä, eli ei nyt vielä kokonaan tuomita. Olen nimittäin yleensäkin hieman hidas lämpeämään uusille suuntauksille ja esim. IPA:n runsaan humaloinnin arvostamisen opetteleminen on ottanut aikansa.

Mistä: Varasimme tastingin etukäteen panimolta. 4 oluen setti kustansi 10 euroa/henkilö.

Lyhyesti: Neljä keskenään hieman erilaista olutta. Mitään erityisiä huippuja ei maisteluumme nyt saatunut ja aavistuksen tylsä kattaus ehkä. Easter pale ale oli maistelun heikoin esitys ja sitä en uudelleen ostaisi. IPL ei myöskään nyt sytyttänyt, mutta esim. Pacific IPL:a pitää varmaan vielä joskus kokeilla.

Hinta-laatu-suhde: Ok. Jatkossa ottaisin ehkä kuuden tai kahdeksan oluen setin.

Ennen illallista pikainen pysähdys juuri avattuun Sorin taproomiin. Pieni maisteluannos Sorin Conca d’Oroa. Tätä Chianti-tynnereissä kypsytettyä imperial stoutia olinkin jo jonkin aikaa halunnut päästä maistamaan. Viini tuli vahvasti läpi niin tuoksussa kuin maussakin. Tammen vanilijaisuutta myös. Ihan hyvää, mutta punaviini oli ehkä hieman turhankin isossa roolissa.

Ilta jatkui Ville Haapasalon georgialaiseen ravintolaan Purpuriin. Täyttä oli, tunnelma katossa ja sen verran kansainvälinen fiilis, että hetkeksi unohdin olevani Suomessa. Georgilaiset punaviinit ovat yleensä hieman makeita, mikä toimii mausteisen ruuan kanssa mielestäni varsin hyvin. Otimme porukalla pullon Askaneli Kindzmaraulia, jonka mainittiin olleen myös Stalinin suosikkiviini. Lievästi ilmaistuna hieman ristiriitaisesta julkkisfanista huolimatta viini oli ihan hyvää ja ennakko-odotusten mukaisesti makeahkoa. Ruoka oli myös maistuvaa, vaikkei mitään aivan tajuntaa räjäyttävää kuitenkaan. Jälkiruuan kanssa maistoimme vielä georgilaista maustettua viinaa, josta tuli muistaakseni grappa mieleen.

Ruokailun päälle hieman kävelyä ja olut täpötäydessä Bier-Bierissä, toinen niin ikään täydessä Tommyknockerissa, jonka Jack Whacker Wheat Ale oli yksi huonoimpia aikoihin maistamiani oluita. Todella mauton. Sinällään toki se vähän maku, mitä oluesta löytyi, oli lajityypille ominaista: vähän vehnää, häivähdys sitrusta ja korianteria. Banaaniakin taisi olla mukana.

Seuraavaksi satuimme juuri avaamassa olleeseen Ohranaan, jonka APA ja saison olivat muistaakseni varsin hyviä suorituksia. Lopuksi vielä yhdelle Brewdogiin. Seurueeni epäilevästä asenteesta huolimatta päätin testata Iso-Kallan panimon Belly Washeria. Kyseessä on Scotch ale, jolla yleensä tarkoitetaan vahvempia skotlannnista kotoisin olevia maltaisen makeita, toffeisia aleja. Iso-Kalla yhdistyy omassa ajatusmaailmassani melko helposti juotaviin oluisiin ja samalla linjalla tämä Belly Washerkin jatkoi. Varsin hyvä kuitenkin ja mausta löytyi sitä, mitä odotinkin. Tähän oli hyvä päättää kierros.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Vihdoinkin sitä NEIPA:a: Anderson’s / Lehe - Einstein

Sameaa on. Ja herkullista.
Tampereella Kyttälässä sijaitsee Olutravintola Konttori, jonka olutvalikoima on mielestäni yksi kaupungin parhaista, ellei jopa paras. Vaihtuvissa hanoissa tuppaa olemaan aina jotain mielenkiintoista ja pullovalikoimakin on kattava. Sääli, etten kovin usein ehdi oluella poikkeamaan. Viikonloppuisin baari tuppaa olemaan aika täynnä, mutta viikolla mahtuu paremmin.

Nyt kuitenkin päätin järjestää aikaa pienelle tuopilliselle (joka tuossa valokuvassa kyllä näyttää aika valtavalta, mutta kuvahan tunnetusti valehtelee...), sillä huomasin kohuttua New England IPA:a edustavan, eestiläisten Anderson'sin ja Lehen panimoiden yhteistyön maltaisen hedelmän, Einsteinin rantautuneen ravintolan hanaan. En välttämättä surfaa aina trendin terävimmällä harjalla, mutta tätä olutta oli pakko päästä testaamaan.

Lehe on minulle jo entuudestaan tuttu panimo ja olen ainakin tähän saakka maistamastani pitänyt. Anderson's on sen sijaan aivan uusi tuttavuus. Kyseessä on vuonna 2014 perustettu ns. mustalaispanimo eli panimolla ei ole lainkaan omaa laitteistoa, vaan oluita käydään keittelemässä muiden laitteilla. Tällä  hetkellä Anderson's kokkaa Lehen tiloissa. Keittokoot ovat joko 1000 tai 2000 litraa eli aika pienessä kokoluokassa liikutaan. Rohkeasti ovat kuitenkin lähteneet uutta tyyliä kokeilemaan ja olen jo aiemmin mieltänyt myös Lehen kokeilunhaluiseksi panimoksi.

New England India pale alessa silmiinpistävin piirre on sameus. Se voi olla seurausta monesta tekijästä, mutta itseistarkoitus sen ei pitäisi olla. Proteiinipitoisemmat viljalajikkeet yhdessä reilun kuivahumaloinnin kanssa tekevät suodattamattomasta oluesta sameaa. Sameutta saadaan myös tiettyjä, englantilaisia hiivakantoja käyttämällä. Lisäksi oluen valmistukseen käytetyllä vedellä on luonnollisesti merkitystä. Mutta onko kyseessä sitten kokonaan oma tyylinsä vaiko vain West Coast IPA:n alaluokka? Aiheesta tullaan varmasti jatkossa kiistelemään, mutta minusta kyseessä on sen verran omalaatuinen tapa tehdä IPA:a, että omaksi tyyliksi kutsuminen saattaa olla perusteltua.

Mutta sitten itse oluseen. Ulkonäkö on hyvin samea. Tuoksussa tropiikin hedelmiä. Suutuntuma miellyttävän täyteläinen. Maku sitrushedelmäinen ja jollain tapaa mehumainen, mutta ei mielestäni varsinaisesti kuitenkaan makea. Toisin kuin IPA:t perinteisesti, tämä ei ole lainkaan kuivaa ja jälkimaussa on varsin hillitysti katkeroa.

Mistä: Olutravintola Konttorista (muistaakseni) 7 euron hintaan.

Lyhyesti: Mielenkiintoinen samea erikoisuus. Sitrusta ja humalamehua. Suosittelen testaamaan jos tyyli herättää kiinnostusta.

Hinta-laatu-suhde: Kohdallaan. Tätä tulisi varmaan ostettua useamminkin, jos sitä jostain pullossa tai tölkissä saisi.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Pale alen historiikki, jonka lisäksi maistossa pari India pale alea: Magic Rock Cannonball ja Wildbeer Madness IPA

Ensin tuhti annos historiaa. Pale ale on alunperin brittiläinen oluttyyli, jonka historia ulottuu jo 1700-luvulle. Sitä ennen oluet olivat Britanniassa aina tummia: portereita tai stouteja. Syynä oli maltaiden kuumennus oluenvalmistuksen aikana. Tekniikan kehittyessä prosessi muuttui kontrolloidummaksi ja aikaa myöten mahdolliseksi tuli valmistaa myös vaaleampia ohramaltaita. Aluksi niistä valmistetut vaaleat oluet olivat kalliita ja vain varakkaimmat pystyivät niitä siemailemaan, mutta ajan myötä hinta laski ja pale alesta tuli hyvin suosittu. Tämä alkuperäinen vaalea ale oli nykyistä selvästi miedommin humaloitua.

Noin 1800-luvun puolivälissä alet alettiin jaotella bittereihin ja makeampiin brown aleihin ja muihin mietoihin aleihin. Terminä bitter sisälsi myös pale alen. Nykyisin bitterit ja pale alet yleensä erotellaan toisistaan, mutta jaottelu on ilmeisesti yhtä hataralla pohjalla, kuin esimerkiksi stoutien ja portereiden kanssa, eli mitään yksiselitteistä määritelmää ei ole olemassa.

Viktoriaaniseen aikaan Brittiläinen imperiumi levittäytyi joka puolelle maapalloa ja sanottiinkin, ettei aurinko koskaan laske imperiumin yltä. Ja kuten tiedämme, niin auringossa tulee kuuma. Tarvittiin olutta. Pitkiä laivamatkoja varten kehiteltiin hyvin säilyvää, runsaalla kädellä humaloitua olutta. Vastoin yleistä käsitystä India pale ale ei kuitenkaan ilmeisesti alunperin sisältänyt juurikaan muita oluttyylejä enempää alkoholia. 1800-luvun lopulla IPA:a valmitettiin jonkin verran myös Ausraliassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa, mutta tyylilaji pysyi vielä tässä vaiheessa brittiversiolle uskollisena.

Ensimmäinen maailmasota johti Britanniassa oluenystävän näkökulmasta kahteen varsin pitkäaikaiseen seuraukseen: Britti-IPA:n alkoholiprosentti laski verotuksen nousun myötä maksimissaan neljään (Olen joskus myös kuullut myös, että taustalla olisi ollut halu pitää tehdastyöläiset riittävän selvinä, jotta tehtaat olisivat saaneet tuotettua riittävästi sotatarvikkeita rintamalle). Sota vaati kaikilta raskaita ponnistuksia, joten pubit saivat tarjoilla olutta vain 21.30 saakka. Jo 80-luvun lopulta, vain reilut 60 vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, pubit saivat taas luvan olla auki klo. 23.00 saakka. Nykyisin aukiolo on käsittääkseni vapaampaa, mutta tavallista on, että paikat menevät edelleen yhdeltätoista kiinni. Britit tuntuvatkin aloittavan oluen maistelun yleisesti ottaen aikaisemmin, kuin monet muut kansat.

Itseopiskellun oluthistorian mukaan seuraava suurempi kehitysaskel tapahtui vuonna 1980, kun hiljattain perustettu Sierra Nevada Brewing Company valmisti ensimmäisen pale alensa. Aromihumalointi nimenomaan amerikkalaisilla humalilla yhdistettynä hedelmäiseen mallaspohjaan tekivät oluesta tunnistettavasti erilaisen ja muodostuivat tyypilliseksi tälle pale alen jenkkiversiolle. Uusia pienpanimoita alkoi syntyä joka puolelle hieman samaan tapaan, kuin Suomessa viime vuosina.

Minua on hieman hämmentänyt pale aleihin liittyvässä terminologiassa se, mikä erottaa India pale alen American pale alesta. Ja mitä sitten on pelkkä pale ale. Vastausta etsiessäni sain jälleen kerran todeta sen olevan häilyvä, etenkin kun terminä IPA sisältää sekä jenkki-, että brittiversiot. Karkeasti ottaen IPA saattaa olla alkoholipitoisuudeltaan hieman vahvempaa, maussa voi olla enemmän katkeroa ja humalonti etusijalla, kun taas APA:ssa rungon mallas tulee selvimmin esiin.

Pale ale on sitten yleistermi, jonka alle menevät myös bitterit, austraalialaiset amber alet, belgialaiset blondet, irlantilaiset red alet, skottien alet, ranskalaisten bière de gardet jne. Reilummin humaloituihin pale aleihin liittyyvät vielä läheisesti termit EBU ja IBU. Ensinmainittu on eurooppalainen ja jälkimmäinen kansainvälinen yksikkö, jolla mitataan humaloinnin katkeroita. Mittaustekniikassa on jotain pieniä eroja, mutta käytännössä mitä korkeampi lukema, sitä enemmän katkeroa. Kevyissa lagereissa saattaa olla noin 5 IBU:a ja ja todella humaloidussa IPA:ssa 100, joka alkaa myös olla maksimimäärä, joka on mahdollista maistaa.

Ja juuri kun olutmatkaaja on oppinut ymmärtämään nämä termit, tulee vastaan taas uusia: West Coast IPA, East Coast IPA, Double IPA, New England IPA... Länsirannikon IPA:ssa humalointi korostuu, kun taas idässä panostetaan rungon ja humaloinnin väliseen tasapainoon. Tuplaversio, kuten arvata saattaa, on vahvempaa ja vieläkin humaloidumpaa (jotta asiat olisivat mahdollisimman monimutkaisia, tästä tyylistä saatetaan käyttää myös nimeä Imperial IPA). Uuden Englannin nahkamie... eikun siis NEIPA on sitten vasta (todennäköisesti) nousemassa oleva trendi. Tämä olut on sameaa ja joskus sitä kutsutaan myös Vermount IPA:ksi ensimmäisten olutta valmistaneiden panimoiden sijainnin mukaan. Jälkimaussa ei ole juurikaan humalaista katkeroa vaan enemmän mehuisaa makeutta. Kuulostaa jännältä. Toivottavasti näitä saadaan joskus Alkokin valikoimaan (Sonnisaaren Humalaja saattaa joidenkin lähteiden mukaan tätä tyyliä jo edustaakin). Niin ja sitten vielä se Black IPA. Kyseinen tyylihän on melkoisen ristiriitainen jo nimensä puolesta: vaalea tumma ale... Kysessä on joka tapauksessa rapsakammin humaloitu tumma olut.


Ja sitten onkin jo oluen aika. Lähi-Alkooni on saapunut muutama mielenkiintoinen erikoiserä, joista ensimmäisenä on aika poksauttaa Magic Rockin Cannonball. Ulkonäkö on hieman samea ja tuoksu IPA:lle tyypillisesti trooppisen hedelmäinen. Alkoholia näyttää löytyvän 7,4%. Maussa sitrusta ja runsaasti humalan katkeroa. Jälkimaku tuntuu jatkuvan pitkään.

Mistä: Alkosta 4,19 euron hintaan.

Lyhyesti: Varsin tyylipuhdas IPA tuoksunsa ja makunsa puolesta. Omaan makuuni ehkä hieman liikaakin katkeroa. Alkon mukaan 89 EBU:a.

Hinta-laatu-suhde: Kunnossa. Vaikkei tämä nyt ihan omaksi suosikki-IPA:kseni yltänytkään, niin varsin hyvä olut.


Seuraavaksi sitten Wild Beer Madness IPA. Päädyin tosin nauttimaan tämän oluen vasta seuraavana iltana, joten mitään suoraa vertailua en pystynyt tekemään. Tölkin kyljesssä komeilee teksti "Hops + hops + hops!" joten pelkäsin, että vieläkin kovempaa katkeroa on luvassa. Alkoholia 6,4% ja Alkon nettisivuilta lunttaan nyt oluesta löytyvän 67,4 EBU:a. Maku olikin selvästi enemmän mieleeni makean maltaisine runkoineen. Humalointi on tässä mielestäni paremin tasapainossa, mutta toki sitä on selvästi mukana. Ulkonäkö myös samea. Tuoksussa ainakin sitrusta.

Mistä: Alkosta 4,95 euron hintaan.

Lyhyesti: Tyylillisesti tämä ehkä menee sitten enemmän APA:n puolelle, vaikka Briteissä onkin valmistettu. Niin tai näin, tästä minä tykkään ja minun suuhuni juuri tämä humaloinnin ja mallaspohjan sopiva tasapaino tuntuukin olevan vahvaa humalointia tärkeämpi. Oikein hyvä olut. Suosittelen testaamaan jos IPA maistuu, mutta maksimaalinen humalointi ei ole pääasia.

Hinta-laatu-suhde: Hyvä. Tätä voisin hyvinkin todennäköisesti ostaa uudelleenkin.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Olutmatkaajan muisteluita harrastuksen alkuhämäristä isosta kolmosesta pale aleen

Ensin riitti, kun osasi valita ottaako kolmosta vai nelosta. Ison vai pienen? Sivumennen sanoen, siitä muuten onkin jo hetki aikaa, kun olen viimeksi tilannut oluen fraasilla: "Yksi pitkä". Sittemmin vaihtoehdoiksi ilmestyi myös tumma tai vaalea. Ja kohta tummastakin piti jo tietää, haluaako tsekkiläistä vai irlantilaista. Myöhemmin tuli ihmeteltyä, millaisia vekkuleita nuo saksalaiset ovatkaan, kun laittavat pilsneriin viisi prosenttia alkoholia.

Jossain vaiheessa marketteihinkin alkoi ilmestyä erilaisia oluita 3x4 pahvisten monipakkausten seuraksi. Oulussa asuessani tein joskus pyörämatkan Kempeleeseen avattuun Lidliin. Sieltä sai opiskelijankin lompakolle sopivaa venhäolutta tölkissä (joka muistini mukaan muuten oli selvästi parempaa, kuin siellä nyt myytävät kaupan omat merkit). Prismaan ilmestyi Kaura-olutta, jota yritin kerran tilata meluisassa baarissa sillä seurauksella, että sain eteeni pullollisen Auraa.

Muistelen käyneeni helsinkiläisessä Black Doorissa ensimmäisen kerran vuonna 2001. Ihmetelin sitä, miten monenlaista olutta hanoissa oli. Mitään erityisen jännittävää en tainnut tilata ja seurueemme ilmeinen maalaisuus herätti pientä ilkeämielisen oloista kuittailua baarimikolta. Vuotta myöhemmin Ouluun muuttaessani Oluthuone Leskinen jaksoi hämmästyttää laajalla valikoimallaan sekä hirveällä tungoksellaan viikonloppuisin. Lisäksi Rotuaarin lähellä, paikassa johon myöhemmin avattiin Dressmann, sijaitsi panimoravintola, jonka nimi oli muistaakseni ytimekkäästi Panimo. Yläkerrassa kaverin bändi oli joskus keikalla ja hintataso oli opiskelijan lompakollekin siedettävä.

Virvoittavaa saksalaista vehnäolutta kesällä 2004.
Maailmalla rinkan kanssa reissatessa tuli huomattua, että eri maissa juotiin vaalean lagerin lisäksi myös muita oluita. Baijerissa reilireissulla 2004 tuli maisteltua vehnäoluita, joista matkapäiväkirjani mukaan tykkäsin eniten Steiner-merkkisestä. Googlettamalla en ainakaan äkkiseltään olutta löytänyt, enkä muista siihen myöhemminkään törmänneeni. Samalla reissulla maisteltuihin Paulaneriin ja Franziskaneriin sitäkin useammin.

Matkan jatkuessa Tsekkiin maistoin myös sen hetkistä suosikkioluttani Krušovice Černeä (eli tummaa Krusoa, kuten sitä silloin kutsuin) paikan päällä. Prahassa tuli juotua myös Pilsner Urquellia, josta olen matkapäiväkirjaani kirjannut: "parempaa kuin muistin". Tsekkiläisten pilsner-tyyppinen humalointi ei silloin tainnut olla minun juttuni. Berliinissä sain ensikosketukseni myös maustettuihin oluisiin tilatessani eritrealaisessa ravintolassa banaaniolutta. Myöhemminhän niitäkin alkoi näkyä Suomessa marketeissa.

Vuonna 2009 Briteissä reissatessa koin olevani jo jonkin asteinen olutasiantuntija. Lontoossa suuntasimmekin perinteikkääseen Ye Olde Cockiin, jonka historia ulottuu ilmeisesti aina vuoteen 1549 saakka. Nimikin lienee (yllättäen) peräisin samalta aikakaudelta. Nykyisellä paikallaan pubi on sijainnut ilmeisesti vuodesta 1887. Kyseinen anniskeluravintola on aikoinaan ilmeisesti toiminut myös Charles Dickensin kantapaikkana. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että yksi syy paikan valintaan oli myös hieman huvittava nimi.

Kotoisessa Suomessa olin mieltänyt britti-alet lähinnä Fuller'sin London Priden tyylisiksi bittereiksi, jotka tarjoillaan tietyisti jääkylmänä, kuten Suomessa oli (ja paikoitellen on edelleenkin) tapana. Ye Olde Cockissa valitsin hanasta summassa jotain mielenkiintoisen kuuloista. Ensimmäinen järkytys oli tarjoilulämpötila. Olut oli minusta aivan liian lämmintä, arvatenkin noin kymmenasteista tai hieman lämpimämpää eli kellarilämpöistä. Toinen järkytys oli vahva humalointi. Hiilihappojakaan ei tainnut juurikaan olla. Hyvä ettei jäänyt kokonaan juomatta.

Näin jälkeen päin ajatelleen kyseessä oli todennäköisesti brittiläinen pale ale, koska olut oli kuitenkin muistaakseni melko mietoa. En voi väittää innostuneeni. Myöhemmin ainakin Sierra Nevada Pale Ale sekä Brewdogin Punk IPA taivuttelivat minut hitaasti, mutta varmasti aromaattisemmin ja voimakkaammin humaloitujen oluiden ystäväksi. Mutta mitäs eroa näillä pale aleilla, India pale aleilla, American pale aleilla, Black IPA:sta tai NEIPA:sta  puhumattakaan nyt taas olikaan. Siitä ajattelin kirjoitella seuraavalla kertaa hieman lisää.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Jääkylmän oluen metsästys - Vietnam 2010

Saavuimme Ho Chi Minhiin 17.2. Tet-festivaalin aikaan. Hermoja raastavan Phnom Penhin jälkeen emme pistäneet pahaksemme sitä, että suurin osa porukasta oli maaseudulla juhlapyhiä viettämässä ja monet paikat kiinni. Huomasin myös, että minusta oli tullut monimiljonääri: miljoona dongia vastasi noin 40 euroa. Jälleen kerran Suomen passista oli hyötyä, sillä pohjoismaalaiset saavat oleskella Vietnamissa 14 vuorokautta ilman viisumia.

Saigonin (lyhytkestoisesta) leppoisuudesta huolimatta mielemme teki päästä rannalle. Olimme harkinneet Mui Ne-nimistä rantapaikkaa, mutta kanssamme samassa bussissa Kambodžasta Vietnamiin matkanneet kanadalaiset kertoivat sen olevan melkoinen turistirysä. Valitsimme kohteeksemme sen sijaan Vung Taon, joka oli myös melko lähellä. Parin viikon takaiseen naapurimaa Kambodžan pohjaliejuja kyntäneeseen reilut 10 tuntia kestäneeseen jokimateluun verrattuna tämä 1,5 tunnin reipas risteily tuntui luksukselta. Vung Tao sen sijaan näytti olevan tupaten täynnä turisteja. Taksikuski vinkkasi meille rauhallisemmasta naapurista Long Haista ja tartuimme tarjoukseen.

Kuski jätti meidät Military Guesthouseksi itseään nimittävän paikan eteen. Palvelu oli jäykkää ja ankea kahden hengen huone olisi kustantanut 15 dollaria yöltä, joten päätimme tutkia muita mahdollisuuksia. Rinkkojen kanssa tienviertä kävellessämme ohitsemme ajoi vanhempi mies mopedilla. Meidät nähdessään hän tiedusteli mistä olemme kotoisin. Kun kävi ilmi, että olemme Suomesta, mies ilahtui. Hänellä sattuukin olemaan suomalainen ystävä. Kuulostaako tutulta kikalta saada turistit luottamaan majapaikan tarjoajaan? Yllättävää kuitenkin oli, että mies osasi oikeasti pari sanaa suomea eli tarina lieni tosi. Majoituskin oli asiallinen.

Long Hai ei ollut mikään länsituristien vakimesta. Emme tainneet muutaman päivän aikana nähdä ketään muuta länsimaiselta näyttävää reissaajaa. Paikalliseja lomanviettäjiä sen sijaan riitti ja puheet rauhallisuudesta piti selvästikin suhteuttaa alueen väkimäärään. Pankkiautomaatteja Long Haissa ei ollut, mutta onneksi meillä oli mukana viisi miljoonaa käteisenä. Sillä sai kadunvarsikojusta riittävästi grillattua ja herkullisessa kastikkeessa uitettua mustekalaa. Ennen auringonlaskua kävimme uimassa Etelä-Kiinan meressä, jossa allot olivat melkoiset ja virtaus rannankin lähellä voimakas. Uintireissun aikana matkatoverini rantasandaalit myös katosivat mystisesti. Myöhemmin saimme kuulla, että Vietnamissa on pulaa miesten vähänkään kookkaammista jalkineista. Toivottavasti menivät tarpeeseen. Rantakojusta ostimme oluet, mutta pettymyksemme ne olivat lämpimät. Tai lähes kuumat. Kylmä olut olisi miellyttänyt pilallehemmoteltuja makuhermojamme selvästi enemmän.

Illalla lähdimme katsomaan paikallista menoa. Parkkipaikka oli muutettu jonkinlaiseksi festivaalialueeksi, jonne oli pystytetty muovisia puutarhakalusteita ja lepotuoleja. Taustalla oli lava, jossa esiintyi paikallisilta vaikuttavia artisteja, joiden esityksistä tuli lähinnä mieleen euroviisukappaleet vietnamiksi laulettuna. Kojuissa myytiin naposteltavaksi mm. kuivattua mustekalaa sekä janon sammuttajaksi olutta. Englantia kukaan ei puhunut, mutta rohkaistun yrittämään tilata olutta vietnamiksi: "Bia hai" ja jonkinlainen kiitosta muistuttanut sana vielä perään (Google-kääntäjän mukaan käyttämäni sana oli tosin "mappimekanismeja". Ei ihme, että paikallisia hymyilytti). Kohta pöytäämme ilmestyikin kaksi pulloa lämmintä Saigon-nimistä olutta. Sisältö kumottiin tuoppeihin ja päälle jääpaloja. Kaikissa asiansa tuntevissa matkaopaskirjoissa varoitetaan nauttimasta jääpaloja tropiikissa, mutta me päätimme elää vaarallisesti ja ottaa riskin. Yllättäen yhdistelmä toimi melko hyvin, eikä jääpaloilla ollut mitään yllättävää negatiivista vaikutusta normaalin "trooppisen väsymyksen" lisäksi. Jäät viilensivät olutta mukavasti, eivätkä yllättäen laimentaneet varsin vaaleaa lageria täysin juomakelvottomaksi. Hinnallakaan olut ei ollut pilattu, pullo maksoi muistaakseni noin 21 senttiä ja on siten halvin koskaan baarista ostamani olut.


Paikalliset oluet erottuivat muutoinkin edukseen Thaimaan ja Kambodžan lagereista hieman asiallisemman humalointinsa ansiosta. Vietnam on ollut Ranskan siirtomaa ja esimerkiksi Ho Chi Minhissä bongaamamme Biere Larue noudattaa ranskalaisen Victor Laruen 1909 kehittämää reseptiä. Toki on huomattava, että reissuni sijoittui aikaan ennen kuin olin päässyt pienpanimo-oluiden myötä humaloidumpien tuotosten makuun ja nykypäivänä saattaisin pitää myös Vietnamin oluita täysin mauttomina. Valitettavasti emme myöskään onnistuneet saamaan mistään käsiimme Bia Hoita, joka on paikallisten suosima kevyt lager-tyyppinen olutta muistuttava kansanjuoma. Sen säilyvyys on olematon ja baarit saavatkin sitä panimoilta satsin, joka on tarkoitus myydä saman päivän aikana. Koettavaa jäi siis vielä mahdollisia myöhempiäkin reissuja ajatellen.

Tölkki sisälsi sitä, mitä etiketti lupasi. Illanvieton jälkeisessä nestehukassa maku ei kuulemma ollut paras mahdollinen.
Uuden vuoden kunniaksi kirkko oli päätetty koristella pentagrammilla.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Belgilaista maalaisolutta: Saison D'Epeautre

Vaahtoa riitti oluen avaamisen jälkeen vaikka muille jakaa.
Lähellä Ranskan rajaa osoitteessa








Mistä: Netistä tilasin (Belgiuminaboxista) hintaan 6,95 €.

Lyhyesti: Varsin tyylipuhdas ja hieno perinteinen maustamaton saison, jonka maussa erottuvat tyylilajille ominaiset hedelmäisyys, happamuus, belgihiiva ja mausteisuus.

Hinta-laatu-suhde: Kohdallaan. Tosin kaikkien kehujeni jälkeen täytyy toki todeta, että pidän perinteisistä saisoneista hyvin paljon. Mikäli tyyli ei omiin suosikkeihin kuulu, niin mitään maata järisyttävän erikoista tai uutta Saison D'Epeautre ei tarjoa. Tällä kertaa en sellaista etsinytkään.

Olutta maailman katolla: Chile - Bolivia 2009

Chilen pääkaupungista Santiagosta pääsee bussilla maan pohjoisosaa hallitsevassa Atacaman autiomaassa sijatsevaan San Pedro de Atacamaan. Matka Pan-American Hiwayta pitkin kestää täydet 24 tuntia. Alkuun tie pysyttelee Andien ja Tyynen valtameren välisellä kapealla vyöhykkeellä, mutta 21 tunnin istumisen jälkeen ikkunoista avautuu pelkkää aavikkomaisemaa.

Etelä-Amerikassa bussit olivat tilavia ja muutoinkin varsin mukavia
San Pedro sijaitsee 2400 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, mihin tie on meidät seuraavaksi viemässä. Jeeppimatkalla suola-aavikko Salar de Uynin läpi Boliviaan käymme korkeimmillaan yli 4500 metrissä. Tällaista reilun kahden kilometrin päivänousua ei missään opaskirjoissa suositella ja vuoristotauti on todellisena uhkana.

Blogin kirjoittaja pyörän selässä
Korkeaan ilmanalaan totutellakseni vuokraan pyörän noin 10 euron päivähintaan ja käyn polkemassa reippaan lenkin, johon sisältyy pari kappaletta intiaanilinnoitusten raunioita ja kapea sola. Korkealla oleminen tuntuu heti, kun yrittää tehdä jotain vähääkään raskaampaa ja pienenkin rinteen kipuaminen hengästyttää kovasti. San Pedro itsessään on pieni noin 5000 ihmisen kylä. Lähistöllä sijaitsee lähteitä, joten paikassa on hieman kasvillisuutta. Turismi vaikuttaa olevan pääelinkeino ja pääkadusta puolet on matkatoimistoja ja toinen puoli ravintoloita.

Bolivian rajalla
Seuraavana aamuna herätyskello soi klo. 6.00. Aika aika lähteä talsimaan kohti matkatoimistoa, josta huristelemme minibussilla Boliviaan. Tie kohoaa pilvien yläpuolelle ja reissun ensimmäiset laamat tulee bongattua. Bolivian raja-asema on pieni mökki keskellä ei-mitään. Seinällä Evo Moralesin valokuva toivottaa meidät tervetulleeksi ja 30 vuorokauden Boliviassa oleskeluun oikeuttava leima passiin heltiää suomalaisille 4 dollarin hintaan (jenkit joutuivat ainakin tuohon aikaan pulittamaan leimastaan yli satasen, eikä heitä paljoa Boliviassa näkynyt).

Matka jatkuu Laguna Blancan, valkean laguunin, rannalle. Meille tarjoillaan aamupala ja
jakaudumme 6 hengen porukoihin. Pakkaamme itsemme ja tavaramme Toyota-maastureihin. Meillä käy tuuria, porukassamme on kahden suomalaisen lisäksi kaksi ruotsalaista sekä kaksi ranskalaista, jotka puhuvat ranskan lisäksi kohtuullista englantia ja myös espanjaa. Kuski osaa vain jälkimmäistä kieltä ja oma espanjantaitoni on tasolla välttävä. Ruotsalaisilla olematon.

Matka autiomaan läpi kestää 3 päivää ja 2 yötä. Ensimmäinen yö vietetään varsin pelkistetyissä oloissa ilman peseytymismahdollisuutta tai lämmitystä. Makuupussille on käyttöä. Pienikin kävelymatka hengästyttää kovasti ja kyykystä noustessa alkaa huimata. Varsinaisia vuoristotaudin oireita minulla ei onneksi ole. Matkalla pysähdymme ihmettelemään laguunissa kahlaavia vaaleanpunaisia flamingoja sekä kylpemään kuumassa lähteessä suolajärven reunalla. Pimeän laskeudutta yllä aukeaa käsittämättömän hieno tähtitaivas.

Illan aikana osa kanssamatkustajista kehittää vuoristotaudin oireita: päänsärkyä ja oksentelua. Lääkintävinkkejä vaihdetaan ja seuraavana aamuna kaikki ovat siinä kunnossa, että matka voi jatkua. Myöhemmin kuulen, että loppumatkasta yksi jeepeistä oli yllättäen ajanut syvään kuoppaan ja takapenkillä istuneelta matkaajalta oli olkavarsin murtunut kahdesta kohtaa. Loppumatka lienee ollut melko tuskainen. Me vältymme onneksi vahingoilta.


Maisemat jeepin ikkunasta vaihtuvat. Välillä näemme Pink Floydin levynkannet mieleen tuovia kivimuodostelmia, välillä maasto muuttu vehreämmäksi ja esiin astelee karnevaalin kunniaksi koristeltuja laamoja. Sen jälkeen matka jatkuu läpi maailman suurimman suola-aavikon. Keskellä yli neljän kilometrin korkeudessa sijaitsevaa suola-aavikkoa törmäämme saareen. Joskus muinoin tämä seutu on ollut meren pohjaa ja kyseessä on kivettynyt korallisaari. Voiko tässä enää enempää toivoa? No olut tietysti maistuisi.

Suola-aavikkoreissun viimeinen yö vietetään suolasta tehdyssä hotellissa,
Kivettyneestä korallista muodostunut saari keskellä suola-aavikkoa
josta saa kuin saakin paikallista olutta. Seurueen ilo on ylimmillään. Kyseessä on varsin vaalea, lager-tyyppiseltä vaikuttava, Huari-niminen olut.  Mausta ei minulle ole jäänyt mitään muistikuvia, eikä matkapäiväkirjanikaan osaa tässä auttaa. Luultavasti se maistui samalta kuin muutkin Andien oluet: todella miedolta ja ehkä aavistuksen pahviselta. Sen sijaan muistan elävästi, miten järjettömästi olut kuohusi näin korkealla. 4500 metrin korkeudessa ilmanpaine on vain 55% merenpinnan tasolla vallitsevasta ja se lieneekin selitys tähän janoisen matkaajan oluen nauttimista hetken häirinneeseen ilmiöön. Olut tuli kuitenkin siemailtua ja sen jälkeen tähtitaivas näytti, jos mahdollista, vieläkin upeammalta.

Bolivialainen herkkuateria: laamapihvi ja ranskalaiset. Palan painikkeeksi Huaria, joka taisi olla lähes ainoa olutmerkki, johon alueella tuli törmättyä. Keitettyjä perunoita ei täältä perunan kotiseudulta ravintoloista saanut, sillä ne ovat rahvaanomaisia, kun taas ranskalaiset rulettivat. Tai sitten eivät... Mielenkiintoisiin "muumiperunoihin" tuli tosin kerran törmättyä. Maku oli.. rustiikkinen.