Kurkistus eestiläiseen pienpanimoskeneen tarttolaisessa kellarissa syksyllä 2016

Ensin Tampere Helsinki, sitten Tallinan satama ja sieltä jalan rautatieaseman kautta junalla Tarttoon. Ja kun suomituristit maisemasta haihtuvat, voi laivalagerin vaihtaa pienipanioluseen.

Virossa pienpanimot elävät ja tuntuvat voivan hyvin. Tampereelle saakka kauppoihin ja Alkoon tuntuu päätyvän pääosin kolmen panimon tuotteita: Lehen, Põhjalan sekä Tankerin. Kaikilta olen maistanut varsin onnistuneita ja mielenkiintoisia tuotteita, joista osasta myöhemmin lisää myös tässä blogimerkinnässä. Jos minun pitäisi jokin näistä panimoista ykköseksi nostaa, niin ehkä suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Põhjala tasalaatuisuudellaan sekä mainioilla tynnyrikypsytetyillä oluillaan.

Reissun ensimmäinen nauttimani olut oli kuitenkin Lehen Aus Karu Tuleb. Taitavat panimolla olla aikamoisia huumoriveikkoja, koska tämänkin 7,5% alkoholia sisältävän ja mm. kanelilla maustetun stoutin nimi kääntyy suomeksi kai jokseenkin "Rehellinen karhu tulee". Toinen sanaleikin sisältävä olut on jo lähes kadottunnutta puolalaista oluttyyliä grodziskieta edustava Ogar Polski, jonka nimi kääntyy ilmeisesti puolaksi "puolan ajokoira" ja viroksi jotain tyyliin "hullu puolalainen". Olut itsessään tuoksuu hämmentävästi samalta kuin, miltä kesäinen juuri lämmitetty puusauna.  Muistaakseni grodziskie on itse asiassa "aidompi" vehnäolut, kuin usein vehnäoluiksi mielletyt saksalaiset weissbierit, joiden valmituksessa käytetään vehnämaltaan lisäksi usein myös ohraa. Ogar Polskin maussa on myös mukana hentoa savuisuutta, joka syntyy ilmeisesti siitä, kun vehnämaltaat kuivataan tammea polttaen. Lisäksi olen aistivinani hieman koivua. Hiilihappo oli muistaakseni melko maltillista, mutta käsittääkseni täysin oikeaoppinen grodziskie sisältää runsaasti kuplia ja aikoinaan olutta saatettiin nimittää Puolan shampanjaksi. En ole vielä osannut päättää pidänkö Ogar Polskia hyvänä oluena vai en, mutta mielenkiintoinen se joka tapauksessa on.

Mutta takaisin Tallinkin baariin, jossa tilaamani Lehen Karhu tarjoiltiin muistaakseni asiantuntevasti muovimukista. Hintakin taisi olla siinä kympin tietämissä. Ulkonäkö oli musta ja maku varsin paahteisen suklainen. Mausteet erottuivat muistini mukaan vain hyvin heikosti. Varsin hyvä olut joka tapauksessa kuitenkin.

Päivän matkustamiseen käytettyäni ja huomattuani, että Tarttoon olisi kyllä mennyt suora lentokin Helsingistä, pääsin viimein kohteeseeni: hotelli Barclayhin. Kyseinen majapaikka oli aiemmin toiminut neuvostoarmeijan tukikohtana, mutta nyt se oli kokenut kasvojen kohotuksen mm. alakerran hieman huvittavasti nimetyn Ylicool-ravintolan muodossa (nimi oli ilmeisesti väännös yliopistoa tarkoittavasta ülikool-sanasta). Viiden tähden hotelli se ei silti ollut edelleenkään ja poikkeuksellisen koleasta lokakuun alun säästä johtuen sisätiloissa oli alkuun varsin viileää. Etuna oli se, ettei jääkaapin puute päässyt haittaamaan, vaan oluet pysyivät sopivassa tarjoilulämpötilassa ikkunalaudalla. Koska kyseessä oli työreissu, oluiden maistelu jäi kuitenkin sivuosaan. Onneksi Eestin alkoholilainsäädäntö mahdollisti mielenkiintoisten oluiden hankkimiseen myös baarista mukaan.

deTollyn olutbaari. Ulkoapäin ei uskoisi, millainen olutharrastajan taivas kellarissa avautuu.

Sisään kirjauduttuani ja hetken karttaa ihmeteltyäni päätin uskaltua läheiseen kellaribaariin nimeltä deTolly Õllebaar, josta syntyikin sitten loppureissun kestävä ystävyyssuhde. Ensimmäisenä iltana paikka oli baarimikkoa lukuunottamatta tyhjä. Seuraukset olivat seuraavanlaiset: join yhden ihan pätevän IPA:n ja käytin 30 euroa viiteen tarkkaan valitsemaani olueen, joista yksi oli Tankerin saunavihtaoluen vahvempi versio (joka myöhemmässä testauksessa osoittautui yllättävänkin toimivaksi), saman panimon järjettömän humaloitu lager (tämän oluttyylin makuun en ole vielä lainkaan päässyt) ja yksi edusti kiinanruusulla maistettua saisonia. Kaksi muuta olutta baarimikko haki takahuoneesta näytille vasta, kun olin jutellut hänen kanssaan hetken oluista. Molemmat kuuluvat Põhjalan tynnyrikypsytyssarjaan, enkä niihin muualla olutkaan törmäänyt (Öö Xo ja Odravein Bourbon BA, ensinmainittu tuli tässä jokin aika sitten korkattua ja varsin mainioksi todettua).

Karlovassa meininki oli paikoitellen hieman ränsistynyttä, mutta kiinnostavan oloista

Tartto vaikutti muuttuneen melkoisesti siinä reilussa kymmenessä vuodessa, joka oli ehtinyt vierailuideni välillä vierähtää.
Neuvostoaikainen tehdas puna-valkoisine piippuineen hallitsi toki edelleen näkymää itään päin (vaiko sittenkin etelään tai länteen, en ole ihan varma enää). Muutoin keskusta muistutti aiempaa enemmän Suomea R-Kioskeineen ja Seppälöineen. Hieman ydinkeskustan ulkopuolella sijaitseva Karlova vaikutti pikaisella silmäyksellä mielenkiintoiselta. Kyseessä on puutalokaupunginosa, jota nykyisin asuttavat taiteilijat ja muut intelektuellit. Olisi siellä joku mielenkiintoisen oloinen baarikin ollut, mutta en ehtinyt käydä tsekkaamassa.

Kuten aiemmin mainitsin, kyseessä oli työhön liittyvä koulutusmatka. Ensimmäisen päivän aikana tutustuin kreikkalaiseen, joka osoittautui myös oluiden ystäväksi. Illalla päätin viedä uuden tuttuni ja hänen kaverinsa deTollyyn. Oli siinä viinimaan miehillä ihmettelemistä, kun baaritiskin takana komeili sellaiset 200 pulloa pienpanimo-oluita. Miehet kuvailivat kännyköillään näkyä epäuskoisina. Viiniin ja kesäkuumalla kevyeen lageriin tottunut toinen kreikkalainen ei sitten enää eestiläistä IPA:a maistettuaan aivan yhtä innoissaan ollut, mutta toinen Tsekissäkin asunut osasi jaloja humalia arvostaa.

Pûssirohussa olisi ollut potentiaalia parempaankin, vaikka toimi se tuollaisenakin. Tässä vaiheessa oli vielä aika tyhjää, mutta illan myötä ravintola täyttyi lähinnä ilmeisesti paikallisista. Turisteja ei muutoinkaan juuri tähän aikaan vuodesta näkynyt.

Seuraavana iltana päädyin unohtamaan pienpanimot, kun suuntasimme porukalle testaamaan paikallista murkinaa tarjonnutta Püssirohukelderia, jonka nimi kääntynee suomeksi ruutikellariksi. Sitä ennen piti kuitenkin korkata (tai oikeammin sihauttaa, tölkki kun oli kyseessä) marketista bongaamani Olvin tytäryhtiö A. Le Coqin eestiläisille lanseeraama Kriek. Odotukset eivät kovin korkealla olleet valmiiksikaan, mutta tämä makean keinotekoisen oloisen kirsikka-aromin ja peruslagerin epäpyhä liitto veti kyllä kehiin sellaisen rimanalituksen, ettei paremmasta väliä. Ratebeerkin näyttää arvostavan kyseistä litkua peräti 13 pisteen edestä. Ei ihme, etteivät ole tätä kehdanneet kotimaassa kauppoihin tuoda. Vahvuus ei nimittäin olisi rajana tällä kertaa: prosentteja löytyy 4,5%. Hinta-laatu-suhde oli surkea.

Püssirohunssa Saksan ja itänaapurin vaikutus näkyi ruokalistoissa ja jo pelkkä leivän sisälle koverrettu alkukeittona tarjoiltu seljanka olisi jo riittänyt täyttämään mahani, mutta lisää seurasi peurapihvin muodossa. Palan painikkeeksi otin tietysti olutta. Ilahduttavasti Saku Originaalin lisäksi tarjolla oli myös Püssirohu Punane-nimistä olutta, jota sai koossa "meeste toop" (1 litra) ja "naiste toop" (0,5 litraa). Feminiininen puoleni voitti, koska yleensä litran tuopista nautittuna olut ehtii jo väljähtyä ja en muutenkaan oikein pidä litran annoskoosta minkään muun, kuin kunnon baijerilaisen vehnäoluen kanssa. Punane-oluesta ei minulle ole jäänyt oikein minkäänlaista muistikuvaa eli kysessä lienee ollut hieman peruslageria punertavampi janonsammuttaja. Ruuan päälle pääsimme vielä kuulemaan Eestin rokin pioneeria Ultima Thulea, joilla sattui olemaan keikka kyseisenä iltana. Ihan kivaa rokkia psykedelisillä vivahteilla.

Viimeisenä iltana päätin käydä nauttimassa vielä yhden porterin deTollyssa. Tällä kertaa paikka oli lähes täynnä, eikä asiantuntevaa baarimikkoa näkynyt. Päädyin tilaamaan summassa jonkun minulle aiemmin tuntemattoman eestiläisen pienpanimon portterin, josta ei suurempia mielikuvia jäänyt. Väsymys painoi päälle ja päätin vetäytyä levolle. Paluumatkasta oli tulossa pitkä. Päätös osottauitikin oikeaksi ja navakassa tuulessa keikkuvassa laivassa olut- ja lonkerosalkkupinojaan vartioivia väsyneitä turisteja katsellessani olin päätökseeni entistä tyytyväisempi.