Espanja se vasta on hieno kieli. Jos ravintolassa myydään olutta eli cervezaa niin sitä kutsutaan cerveceriaksi. Jos taas viiniä niin kyseessä on vineria. Pizzerian arvaattekin. Vaan mitäpä löytyy tarjolla cuyeriasta? Otsikkohan sen jo paljastikin elikäs marsua. Vastenmielistä sanotte. Antakaa kuitenkin kun perustelen.
Marsu eli cuy on alunperin kotoisin Andeilta. Tämä ruohoa ja omaa kakkaansa ravintonaan käyttävä jyrsijä onkin alunperin kesytetty juurikin proteiinin lähteeksi. Ankarissa vuoristo-oloissa eduksi oli varmaankin myös se, ettei marsu syönyt mitään ihmisravinnoksi kelpaavaa. Lisäksi marsufarmi ei tarvitse suurtakaan tilaa ja nehän liisäntyvätkin kuin penteleet. Löytöretkiksi kutsuttujen ryöstö- ja kansanmurhamatkojen aikoihin eurooppalaiset kuskasivat niitä myös kotipuoleensa ja päättivät samalla kyseessä olevan lemmikin. Perulaisten mieltymyksestä marsuun taas kertoo sekin, että erään Cuzcon kirkon alttarimaalauksessa on viimeisellä ehtoollisella tarjolla - mitäpäs muutakaan kuin - marsua.
Maassa maan tavalla ja kasa muita kliseitä. Marsua oli kuitenkin päästävä maistamaan, kun kerran Perussa oltiin. Kyseistä herkkua tarjoileva ravintolakin löytyi melko helposti. Jälleen kerran mielikuva ei kuitenkaan vastannut todellisuutta. Testaukseen satunnaisesti valikoitunut cuyeria ei ollut mikään maalaishenkinen mesta nurkasta löytyvine kärrynpyörineen ja heinäpaaleineen, vaan varsin hienostuneen oloinen paikka, jossa tarjoilijat kulkivat mirrit kaulassa pikkutakeissa ja pöydissä oli puhtaat liinat.
Tilaamani annos saapui juhlallisesti koristeltuna. Grillatun marsun jalkoihin oli taiteltu jonkinlaiset foliohapsut ruokalajia koristamaan. Vähän meinasi ensin naurattaa jyrsijän karu kohtalo. Eipä siinä muu auttanut, kuin haarukan ja veitsen kanssa annoksen kimppuun. Marsun oikeaoppinen paloittelu paikan vaatimalla arvokkuudella osoittautui haasteeksi. Yritin aloittaa pään irrottamisesta sillä seurauksella, että se lensi komeassa kaaressa viereiseen pöytään. Siinä vaiheessa hävetti hiukan. Kliseenomaisesti ilmaistuna marsun maku oli yllättävän lähellä kanaa. Tastes like chicken. Niinpä.
Kyytipojaksi tälle jalolle jyrsijälle oli tarjolla paikallista olutta. Samoin kuin lähes kaikkialla muualla maailmassa viime vuosikymmenen loppupuolella, myös Perussa vaalea lager oli lähes ainoa saatavilla oleva oluttyyli (tosin tummepaakin olutta Perussa ilmeisesti valmistettiin sekä erästä paikallisella erikoisuudella maustettua, josta myöhemmin ehkä lisää). Tällä kertaa etiketissä kuitenkin luki Cusqueña. Mieleenpainuvin tekijä tässä valmistajan super-premium lageriksi kutsumassa juomassa oli tällä kertaa pullon muotoilu. Pintaan oli kohokuviolla ikuistettu inkojen kasaamia kiviä, jotka kyllä kieltämättä olivat melkoisia taidonnäytteitä.
Kuinka onnistunut makuyhdistelmä sitten oli? Siitä ei minulle ole suurempia mielikuvia jäänyt, mutta mistään räikestä ristiriidasta ei ainakaan ollut kyse. En kuitenkaan ole aivan lähiaikoina säntäämässä lemmikkikauppaan Pirkka-lagerin jäähtymistä odotellessa. Kokemus tämäkin kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti